Sign in to follow this  
Guest Gwath

Tunteet, masennus, mielialojen kummallisuus...

1,143 posts in this topic

Guest Gwath

En tiedä kantaako tämä kuinka pitkälle.

Mutta kun tuolla vitutuspuolella tuntuu olevan ahdistuneita ja väsyneitä ja itseään kummastelevia enemmänkin, ajattelin, että keskustelua voisi syntyä ihan omassa topicissakin.

 

Ajattelin, että täällä voisi puhua kaikista sellaisista olotiloista ja ajatuksista, joista ei oikein muualla voi jauhaa sen olematta offia.

Siis vaikka omista tunteista, masennuksesta, ahdistuksesta, peloista ja herkkyyksistä. Sopivasta lääkityksestä, vaihtoehtoishoidoista, selviytymiskeinoista ja elämisen ihanasta hirveydestä. Mikä nyt vain ikinä voi tunne-elämään liittyä.

 

Itse olen palailemassa autuaasti terapian ja lääkehoidon pariin, kun vihdoin myönsin itselleni, että kaikki kaatuu niskaan ja uhkaan eristäytyä kotiin turvaan ihmisiltä ja maailmalta. Usein tuntuu, että olen liian herkkä tähän maailmaan, ja että ympäristön vaatimukset ja odotukset vievät hengen ja järjen.

 

Näen, että terapiasta voi olla paljonkin hyötyä, Ainakin se voi antaa keinoja pohtia ja käsitellä omaa tilaansa ja tunteitaan. Joskus myös ulkopuolinen näkee paljon selvemmin sellaista, mille itse on sokea.

Minä opin terapian myötä puhumaan, mikä oli valtava helpotus. Opin myös useamman vuoden jälkeen itkemään ja olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä.

 

Olen jo useamman vuoden pitänyt itseäni yliherkkänä, mutta vasta nyt olen tajunnut, että sille on nimi, ja että maailmassa on myös kanssaherkistelijöitä.

Pahimmillaan yliherkkyys vei minut täydelliseen tunteettomuuteen, kun en osannut elää tunteideni kanssa ja tukahdutin ne kokonaan. Nykyään yritän oppia elämään täyden tunneskaalan kanssa ja olla tekemättä muita hulluksi. :D

 

Tämän vuodatuksen jälkeen luovutan sananvapauden teille, armaat kanssalautalaiset.

Share with me! :heart:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Savior

Eiköhän tähän löydy vastailijoita. Itse tiedän että olen isossa porukassa epäsosiaalinen ja suorastaan vittumainen. Tiedän että omaan maanis-depressiivisiä piirteitä, pakkomielteitä ja ärsyttäviä manöövereja ja silloin kun kaikki menee hyvin haahuilen vain ympäriinsä huomaamatta juuri mitään mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Pian ollaankin sitten tehty (tai jätetty tekemättä) jotain ja huomaa miten paska ihminen sitä oikein on. Joskus koko oma olemassaolo on yhtä traumaa, mutta toisaalta omiin vuoristorata-mielialoihinkin tottuu ja niitä voi kontrolloida liikunnalla + yllättävän arkisilla nautintoaineilla ja lots of lovella.

 

Ylisensitiivisyysoireyhtymä kuulostaa muuten aika jännältä. Pätevältä tuntuva teoria. Jatkakaa toki!

Edited by Savior

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kopsinpa tänne nyt saman tien koko tähän johtaneen keskustelun Vitutustopicista:

 

BlackFang: :hug:

Sinä ole hyvä ihminen, älä hetkeäkään epäile sitä. Usko minua, minä "näen". :)

 

Itse olen jos vuosia pähkäillyt mikä kumma minussa on vikana, kun en saa elämääni etenemään. Masennusdiagnoosia on tullut, terapiajaksoja on ollut useitakin (kesken jääneitä monet niistä tosin, kuten moni muukin asia elämässäni). 21-vuotiaana ajelehdin edelleen ilman työpaikkaa ja valmistumatta lukiosta. Jokin aika sitten löysin itselleni diagnoosin, joka selitti todella paljon. Olen niinkutsuttu "HSP" (Highly Sensitive Person), mikä meinaa sitä, että olen yksi n. 15% ihmisistä, joiden keskushermosto yksinkertaisesti käy ylikierroksilla, mikä meinaa sitä, että he ovat pahuksen paljon herkempiä kuin ihmiset noin yleensä. Hyviä puoliakin sillä on, esim. empaattisuus ja intuitiivisuus ja niiden mukanaan tuoma tilannetaju ja kyky "lukea rivien välistä", mutta yleisesti ottaen se on lähinnä kirous ainakin ellei sitä opi jollain keinolla hallitsemaan. Ei ole erityisen kivaa, kun vaikkapa kolkko ja sumuinen sää käytännöllisesti katsottuna imee sinusta kaiken ilon ja energian, tai saatat esimerkiksi murehtia jotakin täysin fiktiivistä tragediaa päivä- tai jopa viikkokausia vain koska myötäelät asioita niin voimakkaasti.

Hyvä esimerkki tapahtui juuri tänään, kun itkin lähes tunnin Call of Cthulhu -kampanjahahmoni kuolemaa. *hymähtää*

 

Jos siis olet herkkä ja muserrut helposti paineen alla, älä soimaa itseäsi heikkoudesta. Saatat olla HSP. Se on synnynnäinen (ja myöskin perinnöllinen) ominaisuus, jolle ei voi tehdä juuri muuta kuin yrittää vahvistaa "henkisiä suojakilpiään" esim. erilaisilla meditaatiosysteemeillä, kuten kiinalaisella Chi Kungilla.

Tämä saattaa nyt kuulostaa joidenkin mielestä varmaan täydeltä huuhaa-hölynpölyltä, mutta olen täysin tosissani.

Syvimmät myötätuntoni kaikille kanssa-herkkiksilleni.

Ohhoh. Ahoy, sister.

 

Tällä tytsällä on kanssa masennusdiagnoosia ja takana erinäisiä terapiajaksoja, tosin kaikki enemmän tai vähemmän keskeytettyjä (tässä parhaillaan poden huonoa omatuntoa, kun en koskaan soittanut viimeisimmälle takaisin, vaikka lupasin. *huokaisu*) Aurinkopaneeli oli ehkä ensimmäinen itsekehitelty diagnoosi vuosia takaperin, kun ei parempaakaan ollut olemassa. Harmaa ja pysähtynyt sää, käperryn keskilattialle enkä jaksa löytää iloa niistä asiosta, joista sitä yleensä löytyy. Kaikki on jotenkin sielutonta eikä mitään kuulukaan tapahtua. Ja jos aurinko herättää aamulla, energiaa löytyy vaikka maailman pelastamiseen, puhumattakaan sitten myrskyistä tai sähköisistä ukkoskuuroista joista voi imeä energiaa niin että on ekstaasihuuruissa. Aurinkoisina päivinä tulee aina tavallaan ladattua akut. Jos siinä välissä on yksi harmaa päivä, ei tee pahaa, koska energiavarastoissa on vielä jotain mistä ammentaa voimia. Sitten on näitä kauhukausia: viikkoja putkeen tätä harmaata ja kuollutta, liekö ilmakin jo hapetonta, kun ei pian jaksa edes hengittää.

 

HSP:stä en ole aiemmin kuullut, mutta jostain syystä on lohdullista, jos tämä kaikki onkin pääni sijasta keskushermostossa. :P Tosiaan kirous ja lahja, mitä tulee vaikkapa kirjallisuuteen. Heijastelen tehokkaasti sitä mitä olen lukenut, pari lukua jotain onnellisia sattumia ja tanssin koko illan. Helposti huomaa myös voivansa pahoin tms. ylireagointia. Fiktiivisten asioiden murehtiminen on toisinaan hirveän rankkaa, kun tragedioita riittää ihan oikeassakin elämässä. Joskus tekee mieli kiljua ja ulvoa omaa tunnevammaisuutta, kun huomaa surevansa jotain fiktiivistä tapahtumaa yhtä lailla kuin vanhempien avioerokriisiä. :huh:

 

Viimeisimpänä intuitiivisuus tai asioiden "aistiminen", miten vain, ehkä sekin lukeutuu tämän piiriin. Ihmisistä aistii jotain energioita ja ah ja voi rakkautta esimerkiksi vuodenvaihteet. Vihaan niitä. Epämukava tunne, kun jokin nimeämätön hokee, että tulevassa vuodessa on jotain pahaa. Vuoden ensimmäinen viikko on väistämättä pelottava ja samalla raivostuttava, sanoi se vaisto tulevasta vuodesta mitä hyvänsä. Etenkin kun tuntemukset harvoin ovat mustavalkoisia oikein hyvä tai erittäin paha. Pari vuotta sitten olin parhaimmillaan melkein käymättä koulua, koska olin niin uponnut siihen mitä aistin. Tai luulin aistivani, en minä tiedä. *olkakoho* Nykyään menee jo paljon paremmin, kun on oppinut itsestään ja reaktioistaan, mutta epätasapainoisuudesta en ole päässyt mihinkään. Liekö pääsen koskaan.

 

Ja ei sillä, etteikö masennusdiagnoosi pätisi. Mutta terapiat on usein kuihtuneet siihen ahdistukseen: kyllä tästä on apua, mutta ei kuitenkaan ehkä siihen, mikä tunteitani eniten riepottelee. Ja tällaisesta asiasta on kauhean vaikea puhua siinä toivossa, että joku täysvaltaisesti ymmärtäisi. Ei heitä kai voi syyttää - en minäkään välttämättä tietäisi mitä sanoa ihmiselle, joka suree jonkun olemassa olemattoman kuolemaa kolmatta tuntia putkeen. Koska niin kuin kun hekin, minäkin tiedän miten typerää se on, mutta hittoakos siitä on apua.

 

Tekstistä saa toki kärjistetyn kuvan, mutta toin esiin ääripäitä ymmärrettävyyden vuoksi. Ja kauhea narttu tääkin yksilö, kun ensitöikseen harjoittaa itsekeskeistä vinkumista. Olen vain niin innoissani, kun en ehkä olekaan yksinäni niin epänormaali oikku kuin olen luullut, cheers!

^ Liityn mukaan joukkoon iloiseen. :huh:

Miten teidän mielialanne vaihtelevat? Itse olen ainakin aivan järjetön tuuliviiri, jonka yksikin sana voi syöstä ylimmästä ilosta murheen rotkoon.

Lähipiirille aivan ihanaa varmaan. *huoh*

 

Jotenkin oli hirveän lohduttavaa, kun tein ihan mielenkiinnosta sitä testiä, joka löytyi tuon Morrin laittaman linkin takaa. (Sain muuten tulokseksi, että olen 100% empaatikko.) Siellä kun oli kysymys, että voitko jopa fyysisesti pahoin, jos esimerkiksi elokuvassa henkilöä sattuu. Muistan vieläkin elävästi, miten Pitkien kihlajaisten alussa pidin ihan paniikissa kättäni enkä voinut katsoa elokuvaa pitkään aikaan, kun miehet rintamalla ampuivat itseään käteen päästäkseen pois.

Joku muukin tuntee näin! Ihanaa! Luulin olevani hullu ihan yksin.

 

Tiedättekö voiko hypersensitiivisyyttä saada diagnoosiksi Suomessa?

 

Nimimerkillä juuri terapian pariin palannut. :D

 

Edit: Ai niin. Voin myös saada paniikkikohtauksen, jos näen esimerkiksi kaupungilla jonkun tuntemattoman pariskunnan tappelevan tai puhuvan toisilleen ilkeästi.

Kerran taisin tällaisessa tilanteessa puristaa Aki Me:n käden suunnilleen mustelmille.

Niin. Kirous ja lahja. Kai se on itsestä kiinni, kummaksi sen osaa kääntää.

Voi luoja, älä sinäkin. 8)

En ole varma, puhutko vain tästä vuodesta vaiko kaikista tähän asti, mutta minulla ainakin on erittäin paha fiilis tästä vuodesta, en olisi halunnut vuoden vaihtuvan ollenkaan. Menisi jonkin epämääräisen paranoian piikkiin, jos tietäisin olevani ainoa herkkävaistoinen joka tuntee näin. Ja en nyt halua olla mikään maailmanlopun profeetta tai mitään, mutta ylipäätään on ollut muutaman viime vuoden verran sellainen olo, että haluaisi pysäyttää ajan koska tulevaisuudessa häilyy jotain selittämättömän pelottavaa. Ja kun tietää, että ei voi asialle mitään. Äh. :(

 

Mutta tosiaan, samassa veneessä taidamme olla, koska aika lailla kaikki kirjoittamasi voisi olla yhtä hyvin minun näppiksestäni. :)

Nyt kun mainitsit, tämä taitaakin selittää sen, miksi olen aina rakastanut ukonilmoja. :D

 

@Gwath: Miksi en ole yllättynyt, että sinäkin? *hymy*

Mutta tosiaan, tuuliviiri olen minäkin, ja ikävintä tässä on se, että olen viimeisen n. vuoden ajan vain herkistynyt entisestäni. Pieninkin negatiivinen asia siis voi lamaannuttaa minut melkeinpä fyysisesti, ja olen viime aikoina joutunut olemaan melkoinen erakko, sillä empaattina vaistoan/imen itseeni lähes kaikkien ympärillä olevien negatiiviset fiilikset, etenkin jos he ovat minulle läheisiä.

Kannattaa terapiassa ottaa tämä puheeksi, sillä mikäli olen oikein ymmärtänyt, tämä on melko tuore "keksintö" ylipäätään. Itsekin sain tietää siitä vasta itse asiassa tämän foorumin kautta, kun joku siitä tuolla enkkupuolella (missä on useitakin empaatteja, ja olemmekin miettineet, että Nightwishin musiikissa on varmaan jotain, mikä vetää meitä puoleensa) puhui. Yksi asia lisää, mistä olla kiitollinen tälle foorumille. *halaa koko lankkua kollektiivisesti*

Välillä tuntuu et ne vaan repii tauti luokituksia kaikelle mikä nyt on enempi tai vähempi "epänormaalia", eli sen kuuluisan keskiarvon yllä tai alla.. tosin en kuule kenenkään vielä keksineen tautiluokitusta yli 130 äo omaaville. :P Kai minutkin tuohon voi lukea jos viimeisen tunnin aikana olen vaihtanut mielialaa todella murhanhimoisesta pirteeseen peipposeen ihan vain johtuen siitä mitä tv:stä katsoin. :huh: Tai vaihtoehtoisesti mieliala muuttuu sään mukana, mutta ei se nyt mitenkään minun mielestä epänormaalia ole, totta kai se vaikuttaa mielialaan. Ja kaikella todennäköisyydellä tänään tulee huonosti uni kun alkaa oikeesti vatvoon tuota Kiinan ihmisoikeustilannetta päkopassa. Mutta en kyllä näe että tuo mitenkään mikään sairaus olisi niin kuin esimerkiksi masennus. Tai mistä sitä tietää vaikka sitä opetettaisiin jo siihen mennessä kun itse pääsee psykaa lukeen... eli noin kymmenen vuoden päästä tätä menoa. :bang:

 

Mutta tuo dokkumentti Kiinassa tapahtuvista kidnauppauksista ja ihmiskaupasta sai kyllä sapen taas niin pahsti kiehumaan. Teki mieli ostaa konekivääri ja mennä hieman harventamaan tätä yli kansaitettua planeettaamme. Ja Kiinahan on ylikansoitettu jo muutenkin ni tuskin niitä haittais.. Nehän teloittaa 3000 ihmistä vuodessa anyhows muutama kusipää lisää ei voi haitata. :[

Ei, HSP:tä ei varsinaisesti luokitella sairaudeksi, mikä on sikäli ikävää, että siitä ei voi antaa esim. työnantajalle lääkärinlausuntoa selitykseksi. Mutta jatkakaamme juttua tuolla Gwathin aloittamassa uudessa topicissa. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Reddawn

^Siis lähinnä vain ärsyttää kun kaikelle pitää olla jokin nimi. Tuntuu siltä ette on yhtä häiriö käyttäytymistä vain eikä osaa parantua ja se jos mikä ahdistaa. Joka tuutista kuulee minkälainen pitäisi olla ja nämä sinun piirteesi ovat sen ja tän häiriön tuntomerkkejä. Välillä vaan tuntuu et mennään liian pitkälle, miksi ei voi vain sanoa että se on vain luonteen piirre? Kun niin kauan on minullakin masennusta ollut, etten edes muista minkälaista oli olla ilman. :( Se sentään on tunnistettavissa oleva mielen"häiriö", mutta tuo tuntui jo kaukaa haetulta, ellei sitten sillä ole oikeasti jotain kemiallisia ja havainnointavissa olevia aivotoiminnan muutoksi takana, kuten masennuksessa voidaan huomata fyysisiä oireita henkisten lisäksi.

 

Äääh.. Ehkä tulen huomenna selittämään tämän suomeksi. Nyt on hieman väsy.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest depi

Voi olla, että minua aamulla vituttaa ja kaduttaa tämä postaus, mutta kun kerran tunteista ja tuntemuksista saa puhua, niin nyt on pakko. Muuten räjähtää pää. Lähdetään siis siitä liikkeelle, että mitä ilmeisimmin annan itsestäni joko ärsyttävän tai vaikeasti lähestyttävän ensivaikutelman. Tämä johtuu joko siitä, että yritän kiltisti olla oma itseni tai sitten minua ujostuttaa, enkä tiedä mitä uusille ihmisille pitäisi sanoa. Tästä seuraa se, että ihmiset harvoin jaksavat sen pitemmälle tehdä tuttavuutta ja kun olen niin helposti kiintyvä ihminen, niin otan sen itseeni todella pahasti. Tästä taas seuraa se, että menetän luottamuksen täysin ko ihmiseen, eikä sen jälkeen ole enää väliä, vaikka kuinka toinen väittäisi, että tämä oikeasti haluaa tutustua/välittää/on kiinnostunut/etc. Se taas, etten luota ihmisiin, johtaa siihen, etten oikeasti pidä suurimmasta osasta ihmisiä, joita tapaan, siedän heitä, mutten pidä heistä. Tästä seuraa, että tunnen oloni ulkopuoliseksi seurassa kuin seurassa, toisinaan myös silloin kuin paikalla on vain minä ja kaksi parasta ystävääni. On siis ihan luonnollista, että koen oloni ulkopuoliseksi myös tällä keskustelufoorumilla, missä näköjään on useita näitä ns. ulkopuolisia ihmisiä. Ulkopuolisuuden tunteeseen liittyy myös se, että suuremmassa seurassa, esim. miitti X, minusta tuntuu, että olen vain jonkun kaverini sidekick, henkilö johon kukaan ei kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, ilman sitä tämän henkilön kaveria. Joten, ei varmaan ole vaikea kuvitella kuinka hämmentyneeksi olen treeneissä tuntenut oloni, kun useampi ihminen on itse oma-aloitteisesti tullut juttelemaan minulle useammin kuin sen pari kertaa. Siinä helposti ajattelee, että mitä ne minusta oikein tahtovat, koska minusta on vaikea kuvitella, että joku tahtoisi tutustua minuun. Tämä kaikki taas johtuu siitä, että minulla on oikeasti aika huono itsetunto, koska minua on kohdeltu eri tahoilta paskasti. Joskus pystyin siihen, etten välittänyt, mitä minusta ajateltiin, mutta enää en pysty siihen. Silti tekisi mieleni kiljua koko maailmalle, että anteeksi että olen tällainen kuin olen. En siltikään aio muuttua, mutta tahtoisin sitä itsetuntoa vähän lisää. Olen myös useasti päättänyt, että minua ei enää kohdella miten sattuu, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ja nyt minua ärsyttää kun tästä viestistä tuli kauhean minäkeskeinen ja tunnen oloni huonoksi ihmiseksi, kun tuijotin omaan napaani, enkä jaksanut olla kiinnostunut siitä mitä muut sanovat aiheesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Ulverinna

Joskus pitää vaan olla itsekäs. 'kele.

 

 

Postaan sitten enemmän joskus kun aivot toimii, koska kyllä sitä avautumista mielenhäiriöistä (ajoittainen onnellisuus lasketaan yhdeksi) riittää. Nyt ei jaksa, kun nukuttaa ja ketuttaa. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Fiksu idea kyllä... Eihän tällaiset asiat varsinaisesti vitutusta ole, sinne on mennyt yleisemmin kaikki pahat asiat... On sinne vähän jännä kyllä jotakin tämän tyylistä lähettää jos muut postaukset on "arkisempia".

 

En tiedä kehtaanko itse aloittaa omalta kohdalta. Ei se kyllä varmaan puhumalla kummene...

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest starkkux

Mm. Tässä yksi toipuva hullu. Lääkitystä takana 2006 vuoden lopuilta, oireilua ennen lääkäriin menoa vuosia ja taas vuosia. Olen nykyään niin tasapainossa kuin vaan voi olla. :) Maaliskuussa lanttumaakarille ja tarkoituksena olisi alkaa keskustelemaan lääkityksen asteittaisesta vähentämisestä ja lopettamisesta, joka voi hyvinkin vielä pitkän aikaa, lääkkeen (Efexor) luonteesta johtuen.

 

Tsemppiä kaikille vamskuleille. :hug:

 

(Enkä tarkoita vamskulilla mitään pahaa, päin vastoin. Omalla kohdalla sairaudelle nauraminen on ollut erittäin, erittäin oleellista.)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Idwen

Aloitetaan sillä, että usein annan itsestäni kylmän vaikutelman, joten harva haluaa edes tutustua. Enkä yhtään ihmettele, en ole helppo ihminen. Toisaalta suojaan itseäni. On minusta puhuttu ylpeänä, kopeana ja ties mitä. Sairastan jonkin näköistä kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joissain vaiheessa epäiltiin skitsofreniaakin, mutta sitä tämä ei onneksi ole. Joskus näen ja kuulen usein omiani, joskus tunnistan ne harhoiksi, toisinaan en, lisäksi minulla on joskus psykoosikohtauksia. Onhan niitä vauhtikausiakin, jolloin pistän asiani perusteellisesti sekaisin.

 

Nyt kuitenkin käyn säännöllisesti juttelemassa kallonkutistustieteeseen erikoistuneella sairaanhoitajalla ja tarkoitus olisi hankkia Oikea Terapeutti Kansaneläkelaitoksen rahoilla. Lääkityksessä on vielä säätämistä, mutta enää en heittele niillä kuikkaa. Zyprexa vie tunteet, joten en koe kunnolla positiivisia (enkä voimakkaita negatiivisia) tuntemuksia. Haluaisin tuntea. Tänään juttelemaan lääkärille. Ehkä minäkin tästä toivun taas terveiden kirjoihin - ainakin osittain. Olen löytänyt elämästäni positiivisia asioita ja osaan nauraa tälle paskataudille. :)

Edited by Idwen

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Lede

Huh. Onpahan kuin suoraan minun kynästäni tuo depin teksti, jos ei oteta huomioon sitä etten enää oikein osaa edes loukkaantua mistään.

 

Minulle on kehittynyt erinäisten huonojen kokemuksien seurauksena jonkinlainen psyykkinen suojamuuri, enkä osaa oikein päästää ketään lähelle vaikka haluaisinkin. Kaikki tunteet tulevat tuon muurin läpi kylmästi analysoituna. En välttämättä edes tunnista omia tunteitani. Elän kuin jonkun muun elämää: nyt se tuntee noin, katson käyttöohjeista mitähän se voisi olla ja käyttäydyn sitten sen mukaan.

 

Kaverini mukaan ensivaikutelma minusta on ylimielinen ja juro, mutta jos minut tuntee paremmin niin tietää, että todellisuudessa olen mukava ja välittävä ihminen. Olen onnellinen, jos se todellakin on näin. Mutta kun itsetunto sanoo, ettei voi olla.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Lumisusi

Kaipa minäkin voisin sotkea lusikkani tähän soppaan, niin uusi kuin olenkin...

 

Minulla ei ole varsinaista masennusdiagnoosia. Tai on, jos sellaiseksi lasketaan että lääkäri ehdotteli masennuslääkitystä jo puoli vuotta sitten. Viimeiset puolitoista vuotta olen kuitenkin kulkenut vähintääkin masennusta kohti, ja kun nyt viimeinkin tajusin olevani tilanteessa, josta en itse enää pysty selvittämään tietäni ulos, päädyin hankkimaan apua. Oma tilanteeni on kuitenkin sellainen, että en hakenut apua psykologilta tai psykiatrilta vaan papilta. Opiskelen nimittäin yliopistossa ja meillä on erinomainen opiskelijoita ja heidän murheitaan varten palkattu pappi joka on siis erikoistunut sielunhoitoon ja terapiaan. Hänen avullaan alan vähitellen tajuta, että minun olisi pitänyt hakea apua jo kauan, ehkä jopa vuosia sitten.

 

Ei, ei ole helppo puhua näistä asioista, tai edes myöntää tarvitsevansa apua. Minun tapauksessani tietyt ihmiset kuitenkin vihjailivat että kannattaisiko kuitenkin...? Itselleni herätys tähän oli kuitenkin kun sukulaiset joita en ollut nähnyt pitkään aikaan ihmettelivät, että onko kaikki hyvin, kun näytät niin rasittuneelta? Olen kuitenkin vasta terapiani alussa, enkä voi vielä tietää onko tästä edes hyötyä. Vuosien saatossa pinttyneet mielikuvat itsestä ja huono itsetunto eivät ole tässä hyväksi. Mutta kuitenkin, olen tilanteessa, jossa vaihtoehtoina oli avun hakeminen tai tilanne repisi minut pidemmän päälle kappaleiksi. Osakiitos tästä kuuluu omalle tunneherkkyydelleni, saatan parissa minuutissa, jopa yhdestä sanasta, vaipua epätoivoon vaikka olin juuri innoissani jostakin. Olen myös äärimmäisen itkuherkkä. Tiedän jo nyt, että terapiastani tulee itkun kyllästämä. Tällä hetkellä tuntuu että jokin lääkitys voisi tehdä hyvää, että en heittelehtisi näiden tunnekuohujen mukaan.

 

Voi kuitenkin olla, että terapian lisäksi paras ratkaisu tilanteeseeni olisi varsin radikaali. Ei, en puhu nyt itsemurhasta, vaikka sekin on joskus käynyt mielessä. Minun tilanteessani ratkaisu olisi hankkiutua eroon tuhoavasta ihmissuhteesta. Mikä taas ei ole helppoa, eikä ole sanottua että sekään varmasti auttaisi.

 

Pahinta ehkä on, että minä muistan mitä oli olla onnellinen, mutta en näe mitään tietä tai keinoa, jolla voisin sitä enää uudestaan saavuttaa. Ja se tuntuu pahalta.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Gothelia

Ihanaa, avautumisketjut ftw. :heart: Niin paljon kuin nettiä saatetaan pelätä ja vähätelläkin, on siitä juuri kasvottomuutensa vuoksi tällaisessa hyötykäytössä joskus suurtakin apua.

 

Varmaan jokainen nykyihminen asioi psykologin sohvalla jossain vaiheessa elämäänsä. Psykologisoituneesta yhteiskunnasta on puhuttu vähättelevään sävyyn, enkä kieltämättä minäkään aina tykkää siitä, että joku periaatteessa normaali ihmiselämän ilmiö koetetaan saada tungettua fiinin latinankielisen nimikkeen alle ja kitkettyä pillereillä pois. Mutta toisaalta taas, onhan se hieno juttu, että koko ajan kehittyy uusia metodeja, joilla saada päänsä ja elämänsä hallintaan tässä jo itsessään hourupäisessä 2000-luvun maailmassa.

 

Tämä pohjustus vain siksi, että ymmärtäisitte, miksi olen erityisesti omalla kohdallani vähätellyt psyykkistä pahoinvointiani vuosikaudet. Olen pitänyt sitä normaalina ja vaiennut, jotten vain kuulostaisi whinettäjältä. Tasapainoista aikaa en eläissäni muista, hyviä kausia kylläkin. Muistoni alkavat siitä, kun esikoulussa muut lapset lukitsivat minut vessaan. Matkan varrelle mahtuu itkua ja pelkoa ja viiltelyä - ja kaiken tämän kuittasin normaaliksi. Paljon muitakin "oireita" on, mutten pitkästytä lukijaa kertomalla niistä kaikista.

 

Herääminen "todellisuuteen" alkoi siitä, kun n. vuosi sitten ammatinvalintapsykologi sanoi minun kuulostavan tyypilliseltä burn-out -tapaukselta. Silloin ensimmäistä kertaa joku ulkopuolinen antoi nimen olotilalleni. Aloin lopulta miettiä, osaisiko joku vastaava ulkopuolinen selittää muutkin olotilani. Aloitin puhumalla YTHS:n terkkarille ja kirjoittamalla Nyytiin. Molemmista tuli selkeä vastaus: hae, hyvä ihminen, apua.

 

Tänä talvena istuin ensimmäistä kertaa sitten psykologin sohvalle minäkin. Vielä ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon jotakin nimeä, syytä. Työkaluja siihen, miten voin itse auttaa itseäni eteenpäin.

 

Kummalliseltahan tämä tuntuu. Kukaan ulkopuolinen kun ei tosiaan ennen näitä ammattilaisia ole huomannut minussa mitään huolestuttavaa. Vieläkin on ehkä jonkinsortin vähättelyvaihe meneillään, viimeiseen asti olin perumassa tuota ensimmäistäkin aikaani. Toisaalta en koe itseäni sairaaksi, toisaalta taas tämä tuntuu viimeiseltä oljenkorrelta.

 

Shrinkin lisäksi tavan lääkäritkin tutkivat minua taasen, joten syy outoon olooni voi toisaalta löytyä myös sieltä fyysiseltä puolelta. Meikällä nimittäin on vajaatoiminen kilpirauhanen, minkä tiedetään vaikuttavan joskus suurestikin aivojen kemioihin ja täten psyykkiseen kuntoon.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Gwath

Miehen kreikkalais-suomalainen, psykologiksi jo valmistunut ystävä sanoi kerran, että jokaisen pitäisi ainakin kerran elämänsä aikana käydä pitemmän aikaa terapiassa, sillä se tarjoaa loistavan tilaisuuden itsensä peilaamiselle ja itsestään oppimiselle. Hän näki terapian ainoastaan positiivisena ja iloisena asiana.

Heidän opiskeluunsa kuului pakollisena jakso terapiakäyntejä, mikä minusta kuulosti aivan mahtavalta - pitäähän psykologin tietää myös, miltä tuntuu istua pöydän toisella puolella.

 

Itse kävin aiemmin puolitoista vuotta tiiviisti terapiassa, taustalla oli täsmälleen Gothelian kuvaama tilanne siitä, että kuvittelin kaiken olevan suunnilleen normaalia teinien angstausta. Häpesin ahdistustani ja ajattelin, että kaikkihan sitä itseään satuttavat. Viiltelystä kasvavana ongelmana puhuttiin kaikkialla ja sitä yleistettiin minusta suhteettomasti. En elänyt normaalia elämää moneen vuoteen. Sain ensimmäisen burn-outin kahdeksannella luokalla.

 

Terapia auttoi ainakin minua aivan mielettömän paljon ja opin puhumaan tunteistani ensimmäisen kerran elämässäni kunnolla. Terapian avulla sain esimerkiksi aikaan käsittämättömän hyvät välit äitiini, jonka kanssa minulla ei aiemmin ollut juuri mitään yhteyttä. :heart:

 

Nyt tässä väsymisessä on ainakin omalta osaltaan takana syksyn hullu kandidaatintutkielman tekeminen, joka vei voimat ja ruokahalun ja ahdisti aivan järjettömästi. Musta ei varmaan ikinä tule maisteria, kun stressaan itseni gradun aikana hengiltä. :huh:

 

Mutta parempaa päin tässä ollaan menossa, Uskon, että omalla asenteella ja päättäväisyydellä pääsee jo pitkälle, kunhan toipumisessa on tukea ja apua ja olkapäitä. Ja ihana hauva, joka vie sateessakin ihmettelemään luonnon kauneutta ja leikkii ympärillä ilman huolen häivää. Sen takia olen noussut sängystä niinäkin päivinä kun olisi tehnyt mieli jäädä makaamaan tyhjänä ja voimattomana pimeään.

Edited by Gwath

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Merlinatre
Viiltelystä kasvavana ongelmana puhuttiin kaikkialla ja sitä yleistettiin minusta suhteettomasti.

Itse taisin olla tuolloin yläasteella. Minua ei haitannut pätkääkään, että joka toisella vastaantulijalla oli nirhityt käsivarret - ainakaan kukaan ei kiinnittänyt suurta huomiota jälkiin omissa ranteissani. Mieluummin otin massa-angstaajan kuin seonneen leiman.

 

Ehkä enemmän tarinaa sitten, kun päätäni ei särje näin mahottomasti. Jos vielä tilityksiäni kestätte. :huh:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest vanity

Tunteet, mielialat ja masennus... Viitaten keskusteluun niin sanotuista HSP-ihmisistä: uskon, että termi ei ole pelkkää tyhjää täynnä. On varmasti olemassa ihmisiä, jotka kokevat toisten olentojen tunteet niin vahvasti, että ne muuttuvat käytännössä omiksi. Heille mahdollisuus antaa nimi omalle luonteelleen on enemmän kuin tervetullut. Kuitenkaan en luokittele itseäni empaatiksi, sillä minussa on aivan liikaa narsistisia piirteitä sitä luonnehdintaa varten. Siitä huolimatta, että ihmiset ilmeisesti haluavat usein puhua minulle kaikkein henkilökohtaisimmista asioistaan, itken ja nauran aina elokuvia katsellessani, luonto synnyttää minussa aikamoista euforiaa etc. Luulenpa, että useimmissa meistä on tällaisia piirteitä ja että ne on hyvä osata tunnistaa: "liika" empaattisuus joko koko olemista halllitsevana tekijänä tai vähän vähemmissäkin määrin on kovin kuluttavaa. Syvän empatian vallassa olevan ihmisen kun voi oman käsitykseni mukaan helposti saada turhaan itsensä tuntemaan syyllisyyttä muiden epäonnesta ja surusta, koska hänellä on niin vahva taipumus toisten ihmisten tunteisiin eläytymiseen.

 

Omat "ongelmani" liittyvät mielialoihin, tai lähinnä niiden kaksijakoisuuteen. Olen kuullut itseäni luonnehdittavan ihmiseksi, jolle tapahtuu ja joka tekee kaikkea typerää, hauskaa, jännittävää, noloa ja kummallista, jota muut eivät onnistu tai alennu tekemään. Lisäksi minulla asiat ovat kuulemma joko todella hyvin tai todella huonosti, keskivertopäivää ei ole. Päiväni on joko alkanut kahdeksalta aamulla luennolla ja loppunut neljältä yöllä bileiden jälkeen tai sitten olen istunut koko päivän sisällä koomaten, tenttikirjan avaamisen ollessa oikea urotyö (lukemisesta puhumattakaan). Tyypillistä on myös se, että iltariennoissa saan sosiaalisuuskohtauksia, mutta oikeasti nautin siitä, ettei minun tarvitse puhua koko päivänä kenellekään. Suustani olen kavereille aika paha, mutta oikeasti arvostan korrektia käytöstä. Yritäpä siinä sitten tasapainoilla... Tiedostan kuitenkin omat puutteeni, ja toivon, että jotain kautta saan elämääni järkevän rytmin ja energiaa säilyttää se.

Share this post


Link to post
Share on other sites
En tiedä kantaako tämä kuinka pitkälle.

Mutta kun tuolla vitutuspuolella tuntuu olevan ahdistuneita ja väsyneitä ja itseään kummastelevia enemmänkin, ajattelin, että keskustelua voisi syntyä ihan omassa topicissakin.

 

Tämän vuodatuksen jälkeen luovutan sananvapauden teille, armaat kanssalautalaiset.

Share with me! :heart:

Kun katsoo milloin tän Topicin perustit Gwath, niin näiden postausten määrä jo varmaan kertoo meille kaikille, että ns. oikealla asialla olit :angel:

:heart: Ei muuta kuin, pidetään huolta toisistamme :heart:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Gothelia
Miehen kreikkalais-suomalainen, psykologiksi jo valmistunut ystävä sanoi kerran, että jokaisen pitäisi ainakin kerran elämänsä aikana käydä pitemmän aikaa terapiassa, sillä se tarjoaa loistavan tilaisuuden itsensä peilaamiselle ja itsestään oppimiselle.

 

Hyvin totta, ja muutenkin kaikki aktiviteetit, jotka tarjoavat mahdollisuuden peilata sitä omaa minää ja katsella maailmaa uusista, odottamattomista näkökulmista, ovat hyvinkin terveitä harrastuksia. Mm. larppausta olen kuullut monenkin psykologian asiantuntijan ylistävän juuri siksi, että siinä joutuu tarkkailemaan asioita omalle arkiminälleen vieraista näkökulmista, reagoimaan aivan uudenlaisiin tilanteisiin jne. Kaikki tämä eheyttää minuutta ja selkeyttää sitä, kuka juuri minä olen, ja mitkä eri toimintamallit juuri minulle luontevia ovat.

 

Samaan yllättävien ajatusten kohtaamiseen tuntuu perustuvan myös esim. tarot-korttien taikuus (tai "taikuus", jos niin haluatte). Korteilta pyydetään ratkaisua ongelmaan, ja sinällään satunnaisesti pöydälle kääntyvät kortit symboleineen sitten sysäävät kysyjän omaa ajatuksenjoksua urille, joille se ei itsestään olisi ehkä koskaan ohjautunut. Tällä tavoin kortit todella voivat auttaa ratkaisemaan kiperiä elämäntilanteita - ja siinä mielessä tuntuvat sisältävät hippusen magiaa.

 

Muutenkin Gwath puhui taas asiaa, juurikin oma asenne ja päättäväisyys nostavat sieltä suosta ylös. En tiedä, onko tämä ihan yleinen YTHS:n käytäntö, mutta ainakaan Jyväskylässä psykologille ei edes pääse lähetteellä, vaan aika sinne on nimenomaan varattava itse.

 

Odotusajoista voisin vielä tuumata ääneen, että helvetti, jos olen tottunut odottamaan hammaslääkärillekin puoli vuotta, niin kolme kuukautta psykalle ei kyllä tuntunut missään. Ja tuokin kolme kuukautta koski vain ensikäynnille pääsyä, nyt tulevat aikani olen saanut jo saman kuukauden sisään.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Lumona
Voi luoja, älä sinäkin. 8)

En ole varma, puhutko vain tästä vuodesta vaiko kaikista tähän asti, mutta minulla ainakin on erittäin paha fiilis tästä vuodesta, en olisi halunnut vuoden vaihtuvan ollenkaan.

Erityisesti voisin pahojen fiiliksien kohdalta korostaa viime vuotta ja tätä vuotta. Kun siirryttiin vuoteen 07, iski se tuntemus juuri keskiyön paikkeilla ja kovaa, yksi niistä kerroista, kun pelko on ollut niin voimakas, että oksettaa ja on pakko istua alas ja kerätä kaikki mielen sirpaleet yksitellen takaisin paikoilleen ennen kuin voi rauhoittua. Tämän vuoden kohdalla taas, samoja fiiliksiä, mutta nyt mukana oli se huojentava asianhaara - oikeastaan tiesin jo mitä odottaa, pahat fiilikset oli jo valmiiksi olemassa ja tuntemukset alkoivat voimistua hiljalleen ennen vuodenvaihdetta. Kieltämättä asiaa yritti parhaansa mukaan laittaa vainoharhaisuuden piikkin ja sitä hoki paniikkisena itselleen, että kaikki on vain päässäni. Ja etenkin kuin sen "tuntemuksen" tutkiminen on verrattavissa suunnilleen avaruuden pohtimiseen, liian suuri, että sitä voisi ymmärtää ja vaikka ymmärtäisin, en sille taatusti mitään voisi tehdä. Tosin sillä tuntuu enemmänkin olevan jokin, äh, muoto?

 

Hyvin totta, ja muutenkin kaikki aktiviteetit, jotka tarjoavat mahdollisuuden peilata sitä omaa minää ja katsella maailmaa uusista, odottamattomista näkökulmista, ovat hyvinkin terveitä harrastuksia. Mm. larppausta olen kuullut monenkin psykologian asiantuntijan ylistävän juuri siksi, että siinä joutuu tarkkailemaan asioita omalle arkiminälleen vieraista näkökulmista, reagoimaan aivan uudenlaisiin tilanteisiin jne. Kaikki tämä eheyttää minuutta ja selkeyttää sitä, kuka juuri minä olen, ja mitkä eri toimintamallit juuri minulle luontevia ovat.

Ehdottomasti komppailen Gwathia ja Gotheliaa tämän asian kanssa. Tosin nykyään taitaa olla väistymään päin se ajattelumalli, että psykologilla vieraily lyö automaattisesti hullun leiman otsaan, oli asia mikä hyvänsä.

 

Mitä larppaamiseen tulee, kyllä, taatusti tekee minuudelle hyvää, puhumattakaan sosiaalisista taidoista tai muusta siinä sivussa.

Toisaalta sitä murheenkryyniä mahtuu tähänkin harrastukseen, kun hypersensitiivisen (minulla on oikeasti jotenkin parempi olo nyt, kun sille on sana) silmin lähtee pelaamaan. Ensinnäkin armoton post-larp depressio. Aina. Toisekseen mietin peliä aina hirveästi jälkikäteen, käyn kaikki hahmoni tapahtumat läpi uudestaan ja uudestaan, sitten siirrytään motiivien ja tunteiden syvällisen tarkastelun jälkeen jossitteluun. Parhaimmillaan ruodin erään pelin tapahtumia aktiivisesti kolme kuukautta ja rapiat. Eikä se välttämättä ole loppujen lopuksi paha asia. Tulee porauduttua ihmisyyden (tai no, minkä milloinkin mönkijän :P) ytimeen ja arvioitua maailma uudesta vinkkelistä. Minusta ei mm. olisi koskaan larppaamaan joka viikonloppuna, siinä vaiheessa hyöty muuttuisi psyyken hajoamiseksi. Mutta niin, suosittelen kaikille, vähintäänkin avartavaa.

 

Samaan yllättävien ajatusten kohtaamiseen tuntuu perustuvan myös esim. tarot-korttien taikuus (tai "taikuus", jos niin haluatte). Korteilta pyydetään ratkaisua ongelmaan, ja sinällään satunnaisesti pöydälle kääntyvät kortit symboleineen sitten sysäävät kysyjän omaa ajatuksenjoksua urille, joille se ei itsestään olisi ehkä koskaan ohjautunut. Tällä tavoin kortit todella voivat auttaa ratkaisemaan kiperiä elämäntilanteita - ja siinä mielessä tuntuvat sisältävät hippusen magiaa.

Tarot kortteja suosittelen myös, erityisesti vaikka niille, joista meditaatio sellaisenaan tuntuu hankalalta (uskallan nimittäin väittää, ettei meditoinnista voisi olla apua itse kullekin). Tarotpöytää tuijotellessa tulee vakaa olo ja rakastan sitä, kun mieli alkaa ihan sen kummempia miettimättä aukomaan symboliikkaa tavalla, joka höllää sisäisiä solmuja. Yleensä tarotsession jälkeen olokin on yhtä levollinen ja virkistynyt kun onnistuneen meditoinnin jälkeen. :)

 

Humm, moni asia tuntuu karanneen päästä, mietin näitä asioita eilen yöllä aika läpikotaisin. Vain yksi muistuu.

 

Onko muilla ollut ns. hyperaisti ongelmaa? Etenkin jos on taipumusta tuon HSP:n suuntaan, kiinnostaisi, onko niillä mahdollisesti jotain yhtäläisyyttä? Ensimmäisen kerran törmäsin hyperaisti-termiin autismin parissa. Nimi kertookin jo aika hyvin, eli etenkin kuulo- ja tuntoaisti käyvät ylikierroksilla ja autismin parissa tätä on kuvailtu vaikka siten, että esimerkiksi jotkin normaalit äänet voivat kuulostaa pelottavilta, ei välttämättä pelkästään tavallista äänekkäämmiltä (vaikka sitäkin) vaan myös ehkä todellisemmilta ja lähemmiltä (nyt ei oikeasti löydy parempia sanoja selittämään, valitan). Tuntoaistin kohdalla taas, autisteillahan voi pahoina hetkinä olla mahdotonta pitää jotain vaatekappaletta päällä ja koskettaminen muutenkin on epämiellyttävää, kuten halaaminen.

 

Pointti nyt yrittää olla se, että en suoranaisesti koe hyperaisteja kuten autistit, mutta silti jotain sinne päin. Aistiyliherkkyyttä on havaittavissa oikaestaan koko ajan, mutta hyperaistit vaivaavat vain pahimpina masennuskausina ja lyhyempien stressijaksojen aikana, eli vahva psyykkinen yhteys löytyy. Pahimmin vaivaavat haju- ja kuuloaisti. Kaikki mikä suodattuu vaivattomasti normaaliaikoina tuntuu äkkiä korvissa sietämättömältä. Ihmiset puhuvat liian kovaa ja jokin kattilan kalahdus hellalle on sietämätön ja tosiaan ei vaan sen tavallista kovemman äänen takia, vaan sen miltä se tuntuu sisällä. Ja tietysti tästä syntyy aina kaunis ketju: Olen mielialojen suhteen arvaamaton tuuliviiri --> huomaan, että hyperaistini ovat heränneet --> joku kalauttaa sen kaapin oven kiinni --> tuntuu pahalta ja tuuliviiriminän päivä on pilalla. Siksi, että normaalisti ihan kiva kaappi on tänään sietämätön, raivostuttava ja äänekäs. Jee. Hajuaistin kanssa sama, hajut jotka ovat normaalipäivinä normaaleja sen kummemmin huomiota kiinnittämättömiä, muuttuvat koko pään ja mielen täyttäviksi. Meinaa itku päästä, jos joku erehtyy paahtamaan leipää. :huh:

 

Mutta niin, mietin vain, että onkohan tämä henkisen yliherkkyyden lisähöyste vai jokin lievä versio perheessä kukkivasta autismista, koska sitäkin löytyy. Ollaan tällainen kiskotaan aamiaisella yhdessä mielialapillereitä -perhe. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Ulverinna
Onko muilla ollut ns. hyperaisti ongelmaa? Etenkin jos on taipumusta tuon HSP:n suuntaan, kiinnostaisi, onko niillä mahdollisesti jotain yhtäläisyyttä?

 

Ainakin sen perusteella mitä olen itse lukenut HSP-ihmisistä niin tuo on yksi oire siitä. En ole nyt niin tarkasti perehtynyt mutta joskus lueskelin aiheesta jonkin verran kun eräs tuttu siitä puhui. Ja toisaalta jos esimerkiksi Aspergerin syndroomassa potilaalla on vaikeuksia ymmärtää muiden tunteita, miksei HSP voisi tavallaan olla saman taudin toinen ääripää? En näe mitään syytä miksei HSP:llä ja autismilla voisi olla jotain tekemistä toistensa kanssa, autismia vain on tutkittu ehkä mahdollisesti jokunen vuosi enemmän ja vähän isommalla ihmisjoukolla. :)

 

En uskonut että tähän tulisi tätä tahtia vastauksia, joten en ole vieläkään lukenut kaikkea läpi. Mraa. Ei keskittymiskyky kestä, ja kellokin on liikaa. Ja tässähän sitä tuli jo kaksi asiaa, joiden takia oma pää saa sekoamaan. En ole yliopiston alkamisen jälkeen pystynyt keskittymään oikeastaan mihinkään (paitsi wowiin, iih, liikkuvia väripikseleitä), paitsi nyt viimeisen ehkä kuukauden aikana. En muistanutkaan miten nautinnollista on alkaa lukea kirjaa ja keskittyä siihen niin täysin ettei haittaa vaikka toisessa huoneessa olisi telkkari tai musiikkia päällä. Yli kaksi vuotta lukeminen minkäänlaisessa melussa oli täysin mahdotonta, ja hiljaisuudessakin pystyi lukemaan vain kiinnostavia kirjoja, koulukirjojen pänttääminen meni enemmän siihen että aloin stressata siitä että pitäisi tiskata, pestä pyykit, tehdä ruokaa, millähän rahalla sitä maksaisi vuokran... ja tämän 2,5 vuoden aikana kun olen tuon pahemman puoliskoni kanssa asunut tasan kerran on pitänyt rahaa lainata jommankumman vanhemmilta vuokraa varten, eli se ei oikeasti ole niin iso stressinaihe kun se omassa päässäni tuntuu olevan. Toisaalta eipä tuo pahemman puoliskon rahamarina asiaa autakaan yhtään. Ja sitten kun sinne yliopistolle ei jaksa edes herätä enää. Kaikki mennyt jo niin päin p*ttä ettei enää jaksa, viitsi, edes halua. Vaikka olenkin nyt saanut biologian kursseja suoritettua ja niin edelleen, mutta tiedän etten valmistu maisteriksi millään tältä linjalta enää, kolmatta vuotta siellä enkä ole ensimmäisen vuodenkaan opintoja saanut suoritettua. Noh, tarkoitus olisikin vaihtaa alaa mutta...

 

En saa aikaiseksi yhtään.hiton.mitään. Ennen kuin on pakko. Tiskaan yleensä kerran viikossa koska ei ole enää mitään miltä syödä. Tai koska keittiöön ei mahdu enää tekemään ruokaa kun on niin paljon tiskejä. Pyykkiä pesen kerran, kaksi viikossa hyvinä aikoina, huonompina pyykkikori ei enää mahdu kiinni koska se on niin täynnä tavaraa. Puhumattakaan siitä että tässä kämpässä on edelleen purkamattomia laatikoita ja muutimme tänne samaan aikaan kun aloitin yliopiston... samasta syystä en myöskään tiedä voinko vaihtaa alaa vai potkiiko Turun Yliopisto minut pihalle ellen ole 4 vuodessa suorittanut kandin tutkintoa vaikka vaihtaisinkin alaa välissä. Ei vaan jaksa käydä kysymässä. En myöskään ole saanut aikaiseksi varata aikaa psykologilta, koska puhelimella soittaminen on vaan niin sittiäisen vaikeaa, varsinkin kun se soittoaika on yhdeksästä yhteentoista enkä tunnu nykyään taas pääsevän sängystä ylös ennen puoli yhtä, paitsi silloin kun olen menossa töihin. Koska töihin on pakko mennä, luennoille ei.

 

Toisaalta en koe olevani masentunutkaan. Lähinnä ongelmana on se, etten jaksa aloittaa mitään, mutta kun aloitan kaikki menee yleensä hyvin, ja jaksan edelleen mielellänikin käydä ulkona kavereideni kanssa ja olen enimmäkseen kuitenkin suhteellisen iloinen, ja jaksan iloita pienistä asioista, kuten siitä että kesken työpäivän orava juoksee tien yli, että sataa samalla kun aurinko paistaa, täysikuusta, ties mistä. Pienistä, hölmöistä asioista joita suurin osa ihmisistä ei edes huomaa. Eräs kaverini diagnosoi ilman minkäänlaista virallista koulutusta (ellei sitä lasketa että hän on itse saanut varmaan kaikki mahdolliset diagnoosit nyt jo) että tämä kuulostaa yleiseltä ahdistuneisuushäiriöltä. Ja niinhän se kuulostaa, kun itse tutkin asiaa enemmänkin. Sain eräältä toiselta tutultani lahjaksi kirjan ahdistuneisuushäiriöistä. Arvatkaa vain olenko saanut aikaiseksi lukea sitä yhtään...

 

Niin, tämän tytön äiti maksoi homeopaattivierailun kun olin avautunut aiheesta. :) Sen homeopaattisen jälkeen keskittymiskyky parani huomattavasti, opiskelukirjoilla en ole vielä testannut, ja mielialaheilahdukset vähenivät huomattavasti, pinna on paljon pidempi. Ihan sama onko se plasebovaikutusta vai ei, 'kele, kunhan se auttaa edes jotenkin, sanon mie!

 

Nii, ja vielä Lumisuden kanssa ilmeisesti vähän samantyyppisessä tilanteessa mitä tulee parisuhteeseen. Muttakunkun. Ei voi tietää johtuuko kaikki siitä vai ei, ja paraneeko mikään vai päinvastoin jos lähtisi. Ja rahatilanteen puolesta en edes pystyisi asumaan yksin, en ilman työpaikkaa. Onneksi olen sentään saanut aikaiseksi hakea muutamaa sellaista, jos en mitään muuta...

 

*tarjoaa juustokakkua kaikille muillekin mielenvikaisille* Starkku ei saa kun se kehu olevansa normaali! ;P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heh, anonymiteetti ja silleen... Nooh samapa tuo.

Itselläni on nyt viimeiset pari vuotta emälä sahannut aika ylös ja alas, kun samaan ajanjaksoon mahtuu aina ne parhaat ja huonoimmat ajat. Ehkäpä omalla kohdalla syynä on myös se että tuppaa patoamaan kaikki asiat itseensä purkamatta niitä. Ennen pelkästään huonot asiat, mutta myöhemmin myös ne positiiviset. Ja kun ei enää niitäkään ilmaissut, niin noh siinähän sitä taas oltiin. Duunissa aloin epäilemään burnouttia, mutta kun lekurilla kävin, niin sitten tuli vastaan psykoligit ja psykiatrit. Eikä minulla ole edelleenkään hajua mitä eroa niillä on :D Lääkkeitä ja psykoterapiaa sun muuta olivat tarjoamassa, mutta totesin että joku kasvoton bulkkilekuri ei ole se ensimmäinen jolle avautuu jos on avautuakseen. Ehkä hyvä ratkaisu, ehkä huono. Mutta se kirvoitti elämän parhaimpaan päätökseen, otin loparit vakityöpaikasta kun ensin olin ollut pari kuukautta saikulla.

 

Toinen tuollainen päänsisäinen asia on se, että tunnen välillä antaneeni kaikkeni. Olkoon se sitten mikä tahansa, mutta tuntuu että paukut on vähissä. Ja samaan syssyyn myös tuntee, että jotkut ansaitsisvat vieläkin enemmän ja toisaalta taas että jotkut eivät ansaitsisi sitä mitä olen antanut. Noin niinkuin vertauskuvallisesti. Ja kun siihen vielä repäisee sen henkisen "mitä minä olen antanut vs. mitä minä olen saanut" ja skaala on melko yksipuolinen, noh ehkä se on vain sitä itsekkyyttä.

 

Raha-asiatkin toki luovat oman varjonsa, kun joutuu penniä venyttämään ja laskut laahaa pari kuukautta perässä ja verokarhu tunkee käpäliään postiluukusta sisään. Ja kaikenlisäksi minä olen loppujen lopuksi ihan tolkuttoman huono käsittelemään rahaa :D Hyvin harva asia on enää hauskaa, entisetkin hauskat asiat ovat vain sellaista pakkopullaa plaah. Mutta onneksi sentään on vielä muutamia valopilkkuja, kuten kuten matkustus. Jumalauta että tuo reissailu tekee hyvää. Hauskaa on vaikkei välttämättä edes olisi hauskaa, ehkä se on sitä kun pääee arkea karkuun eikä ole jokapäiväisiä asioita tiellä. Ja yleensä kun siitä vielä saa rahaakin. Sitten kuvailu aina silloin tällöin ja muutamat ihmiset. Mutta siinä sekin oli.

 

Ah, ja tuo saamattomuus on ihan oma lukunsa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestkin :D Mutta kun joutuu itsensä pakottamaan niihin normaaleihin askareisiin kuin tiskivuori, pyykkivuori tai muuten vaan siivoilu järjestely. Laskujen maksu, kuvien säätö. Muuten vaan asioiden tarkistus / hoito. Huh huh. Joskus pyyhkäisee sellainen toimellisuuden puuska ohi joka on osattava hyödyntää tekemällä jotain, tai sitten taas ollaan ja ihmetellään. Mutta pointti on mihin sen yllättävän puuskan suuntaa. Ja löytyy tältäkin nimimerkiltä edelleen noita purkamattomia muuttolaatikoita, tosin vasta vähän yli vuoden tässä osoitteessa asunut. Eräänäkin vuonna asuin vuoden sisään neljässä eri osoitteessa. Ja tässäkin kämpässä on sellainen fiilis läsnä "tähän en jää" Joten mitäpä turhia niitä purkamaankaan.

 

Onneksi omillekin ongelmille voi nauraa. Monastikin kuullut, että elä nyt naura, sehän on vakavaa. Kun vaikkapa on tilit miinuksilla tai muuten vaan. Mutta jos ei "saisi" nauraa, niin kyllä sitä varmaan olisi narun jatkona kuvainnollisesti tai jossain osastolla, haha.

 

 

Seuraava kotimaan reissu vasta reilun kuukauden päästä ja ekan kerran tänä vuonna ulkomaille vasta kesällä. Aaargh. Kalenterista aikaa laskiessa...

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest mmi

Hieno topic. Itsellä kaikki kaatuu taas niskaan. Olen siis ollut yli vuoden sairaslomalla ja sairauspäiväraha-päivät ovat finaalissa. Sain työkyvyttömyyseläke-hakemuksetsta hylkäyksen ja ihmissuhteet kusee ja pahasti. Miksi sitä kusipäätä exää pitääkin lähestulkoon uskoa, kun taas tunnustuksia tulee? Sitten vietetään itkuisia öitä ja meinataan tarttua taas veitseen.

 

Minulla todettiin siis vaikea masennus syksyllä 2005 ja olen osastollakin ollut asian tiimoilta. Ei rahat riitä mihinkään ja se vetää mielialaa enemmän alaspäin. Itse olen terapiasta sitä mieltä, että kyllä se tiettyyn pisteeseen asti auttaa, mutta ei poista sitä pohjimmaista pahaa oloa. Tunnen siis olevani muita aliarvoisempi, kiitos isäni, joka on jaksanut aina muistuttaa että olen väärää sukupuolta, en ole edes viehättävän näköinen kun kerta tytöksi synnyin ja että minusta ei tule mitään. Sossusta kerjään rahaa enkä käy töissä. Tästä on monta kertaa isoveljen kanssa puhuttu. Historiaahan nuo on, kun kerta omillani asun, mutta kummasti ne vaikuttaa. Mistä se johtuu, ettei menneisyydestä osaa laskea irti?

 

Mutta silti..Menee paremmin kuin viiteen vuoteen. Vieläkin ahdistaa ja masentaa, mutta ei niin paljon, että enää tarttuisin lääkkeisiin ja viinapulloon. OK, Tätä kirjoittaessa olen juonut viinaa enemmän kuin tarpeeksi, veljeni on sammunut sohvalle. Mutta anyway, en voi täällä enää enempää itseäni nolata, joten annampa tämänkin viestin tulla ulos. Jos joku vaikka nyt ymmärtäisi minua ja täälläkin sekoiluani paremmin, vaikka en sitä vaadikaan.

 

Onko muuten sellaista ihmistä enää edes olemassa, joka olisi onnellinen? Mielestäni masennus sairautena on lisääntynyt huolestuttavasti. Mistä tämä mielestänne johtuu?

Edited by mmi

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Aki Me
Onko muilla ollut ns. hyperaisti ongelmaa? Etenkin jos on taipumusta tuon HSP:n suuntaan, kiinnostaisi, onko niillä mahdollisesti jotain yhtäläisyyttä?...

Minulla :)

Minä kuulen välillä hieman kuin jonkin kuulolaitteen tai ääniensuurentajan läpi asioita, jotka ovat ihan todellisia, mutta joita ei pitäisi ihan sillä tavalla kuulla. Kerran istuessamme hiljaa ystävättäreni kanssa ulkona erään lenkkeilypolun varrella minä kuulin ihan selvästi tuulipuvun suhahdusäänen ja käännyin katsomaan, että kuka nyt tähän on tulossa. Ei vielä kukaan, sillä ne tulivat vasta muutaman minuutin kuluttua. Mutta silloin oli puuskittainen tuuli, ehkä se vain sattui kantamaan jotenkin sopivasti korvaani sen äänen.

 

Mutta kuulen myös omiani - ehkä se johtuu myös siitä, että hermosto (ainakin kuulo-) käy ylikierroksilla. Olen nimittäin myöskin kerran kuunneltuani sängyssä nappiksilla musiikkia ennen nukkumaan menoa herännyt siihen, että kuulen painajasta (tai näen) siitä, kuinka nappikset on unohtunut korviini ja musiikki on aivan liian kovalla. Mutta tahtoo sanoa, että kuulon kanssa tämä ainakin joskus kurtistelee ahkerasti kulmiaan tai sulkee kaikkia laitteita pois päältä.

Vaatteiden lappuongelmia on nyt varmasti kaikilla - osaa sietää, osaa ei millään, enkä pidä ikinä pelkkää villapaitaa päälläni, koska se useimmiten vain raapii ja kutisee, vaikka joskus voinkin pitää pooloa ilman korkeakauluksista aluspaitaa, mutta vain osan päivästä - kotiin tultua vaihtuu vaatteet puuvillaan ja silkkisekoituksiin lähes poikkeuksetta.

 

Muutoin, olen ehkä hieman erilainen herkkis, jos herkkis ollenkaan.

Tunnistin kyllä kaikki (HPS) oireet itsessäni, mutta minulla ei ole tapana jäädä murehtimaan sitä, että minua ahdistaa - minä menen joko ulos metsään kävelylle, jolloin se helpottaa, nukkumaan tai jatkan puuhiani. Tai kirjoitan, harvemmin kuitenkin piirrän. Ehkä se on tapa suhtautua asioihin - jos olen ahdistunut, minun on ensin selvitettävä miksi, että voisin nousta siitä ja se vaatii aikaa itselle. Ja niin: hyvä ruoka, parempi mieli. Mitä ihmeitä saakaan aikaan olotilassa syömällä hyvää ruokaa hyvässä seurassa ja pitämällä huolta omasta kehostaan. Kun minulla oli vielä oma kämppä, jossa oli kylpyamme, se oli kyllä hyvinkin ahkerassa käytössä.

 

Erityisesti lukioaikoina ja kaksi vuotta sitten keväällä ja kesällä olin täysin hajalla itseni kanssa, mutta vaikken käynyt missään terapiassa enkä varsinkaan suostunut syömään mitään lääkkeitä (edelleenkään) niin nykyään tallustelen jo hyvin tasapainoisin elkein taas. Olen melko varma, että koin jonkinlaisen herätyksen lukiossa, kun muutin omilleni asumaan (15- vuotiaana) - perheen kamalat oltavat eivät enää koskettaneet konkreettisesti ja mikä tärkeää: Minulla oli oma tila. Aluksi kokonainen huone, myöhemmin kokonainen asunto, jossa minulla ja minulle oli tilaa maailmassa, joka oli omani ja omannäköiseni. Sillä täytyi olla merkitystä, miksi myöhemmin välivuonna hajosin täysin, kun menetin sen.

 

Lukiossa myös aloin taas puhumaan toisille. Kenties juuri siksi, ettei kotona tarvinnut enää puhua ja siellä sai olla hiljaa ja kuunnella ihan tarpeeksi, tai ehkä siksi, että kävin koulua varmasti tavallista herkempien, lahjakkaiden, fiksujen ja luovien ihmisten kanssa. Meidän luokkahenkemme oli ainutlaatuinen ja käsittämättömän hyvä kokemus angstaavalle ja ahdistuneelle teinille :heart: Ja vaikka minua ahdisti ihmissuhteiden horjuvuus, koulu ja elämä, niin jokseenkin aina kun pääsin kotiin ajattelemaan asioita ja illalla pimeän tultua kävelylle hautausmaalle kissan (minulla oli oma kissa tuolloin) kanssa, niin kaikki kyllä rauhoittui ja niin minä uskon edelleen. Jos annan asioille tilan, niin ne selviävät - jos minulla on tilaa, selviydyn. Suurin pelkoni lukiossa oli hajoaminen ja oman itseni mureneminen, jota pelkäsin erilaisiin ahdistukohtauksiin saakka.

 

Koti ja konkreettinen, omannäköinen paikka on edelleen todella tärkeää ja nyt kun on tapahtunut erilaisia muutoksia siinä (kun muutti yhteen jonkun kanssa), on joutunut käymään läpi kysymyksiä siitä, millä on väliä ja millä ei. Ja se luonnollisesti on näkynyt käyttäytymisessäkin, kaikki - kysymykset siitä, mitä on suotavaa sietää talossa ja mitä ei, remontti, epäjärjestys, kaiken maailman vuorot ja velvollisuudet ja kuinka paljon on liikaa huomiota toisen tekemisille.

 

depi kirjoitti aiemmin ettei aio muuttua siitä mitä on - kuinka ihailtavaa päättäväisyyttä :) Jokseenkin olen aina ajatellutkin hänet sellaisena tulisieluna, aina tapaamisen jälkeenkin.

Minä olen siinä suhteessa täysin päinvastainen, enkä ole ikinä pelännyt muuttua. Olen pelännyt, etten osaa muuttua. Elämällä on tapana muuttaa ja kasvattaa ihmisiä ja olen pyrkinyt hyväksymään sen, etten pysty pysymään sinä samana ihmisenä jona olin, kun olin kahdeksan. Kaikkea on kerennyt tapahtumaan kolmentoista vuoden aikana. Myös pari- ja ihmissuhteissa minusta ei ole pelottavaa muuttua sen mukana, mitä on tullakseen. Jos on tarkkaavainen, oppii sen mitä tapahtumasta voi oppia. Muuttuminen tai kasvaminen elämässä on kuitenkin eri asia, kuin itsensä kadottaminen - kasvaminen lähtee aina itsestä, mutta kadottamiseen itse täytyy unohtaa.

 

Onko muuten sellaista ihmistä enää edes olemassa, joka olisi onnellinen? Mielestäni masennus sairautena on lisääntynyt huolestuttavasti. Mistä tämä mielestänne johtuu?

Minusta se on niin mielenkiintoinen kysymys, että pohdin sitä useinkin, osaamatta kuitenkaan vastata vakuuttavasti. Veikkaisin, että se liittyy ihmisten korostuneeseen individualismiin samalla, kun yhteiskunta panostaa tavoitteellisuuteen, tuloksiin ja menestyneisyyteen. Kun joku kokee, ettei hänen oma persoonansa ja ponnistuksensa asiaan enää riitä (siihen, mitä vaaditaan, lopulta mihinkään), uskoisin sen tuntuvan ja näkyvän kokonaisvaltaisesti kaikessa.

 

Mutta minä olen onnellinen. Olen köyhä, keskiverto ja kummallinen, ajoittain vaikea, ahdistunut ja osaamaton, silti hyvin tyytyväinen tilaani ja onnellinen.

 

Kollektiivinen :hug: kaikille - niin kliseiseltä ja kamalalta kuin se kuulostaakin, jok'ikiselle teistä on onnea ja rauhaa yliäyräiden. Älkää vain luopuko oikeudestanne siihen.

 

Uh, olipa piiiitkä viesti :huh:

 

- . -

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Gwath

Kuuloherkistelyjä täällä! :waves:

 

Tavallaan kaikki alkoi jo joskus 90-luvun alkupuolella, kun oikeassa korvassani oli jotain vikaa. Se naksui ja poksui ihan omia aikojaan tai aina kun nielaisin tai halukottelin ja joskus jopa kun lausuin terävämmän konsonantin. Tuolloin se oli välillä ihan hirveän ääniherkkä, mutta siis vain se sairas korva.

En voinut olla esimerkiksi keittiössä samaan aikaan kun pesukonetta tyhjättiin, koska ne äänet sattuivat liikaa.

 

Viimeistään yläasteen/lukion aikana tuo herkkäkuuloisuus kuitenkin muuttui. Korva ei enää elänyt omaa elämäänsä, mutta molemmat korvat olivat päättäneet ryhtyä samaan herkkyysleikkiin. Pahimmillaan tänäkään päivänä en voi olla samassa huoneessa, jos joku rapsii lautasta haarukalla. Enkä edelleenkään voi olla usein läsnä, kun pesukonetta tyhjätään tai mies tiskaa.

 

Ikinä ennen en vain ole tullut ajatelleeksi, että kaikki tämä ei johtuisi muutenkin oudosta korvastani. En ole osannut tarkkailla, meneekö tuo kuuloherkkyys ahdistuneisuuden tai muutenkin herkkien päivien kanssa yhteen.

 

Toisinaan olen myös valolle herkkä. Joskus luulin sen liittyvän migreeniin, mutta voin herkistellä valolle saamatta edes päänsärkyä.

Toisinaan joudun vetämään käteni pois, kun joku koskee siihen, sillä ihoon sattuu liikaa. Olo on kuin kuumeessa, kun iho on kipeä.

En ikinä, ikinä ajatellut, että nämä liittyisivät jotenkin toisiinsa tai johonkin, joka on pääni sisällä.

 

Ja mmi täällä on toinen, jonka isä yritti kasvattaa tyttärestään poikaa ja pettyi vähän liikaa, kun siitä ei kaikesta huolimatta sitä tullut. Tiedän täsmälleen, miltä tuntuu. :heart:

Edited by Gwath

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Aki Me

Koska me kaikki pidämme psykoanalyyseista tehkäämme niitä! Linkin takana on Jungilainen tyyppitesti, jonka osa on varmaan ainakin jo tehnyt. Ainakin itse koin suht' osuvaksi ja hauskaksi - samaisen testin tuloksen toisessa tulkinnassa saa tietää myös mitkä fiktiiviset hahmot ovat samaa tyyppiä mitä itse - omalla kohdalla tuli mm. E.T. ja Lassi Lassi ja Leevi-sarjakuvasta :D

 

Mutta tarvitsette ehkä sanakirjaa, vaikka kysymykset ovatkin ei/kyllä- väittämiä ja niiden kanssa kannattaa olla tarkkana, että mitäköhän niissä sitten loppujen lopuksi väitetään :)

 

Ja kertokaa sitten, mitä ihmeitä täällä liikkuu - Gwaffi-tädin tiedän jo (vaikka saahan sen tehdä aina uudestaan), mutta mitä muita kirjainkoodeja? Vetääkö samanlaiset ihmiset toisiaan todella puoleensa, mietin.

 

- . -

 

Ed: Wau! Olen ihan uskomattoman lahjakas toistamaan itseäni...

Ed2: En jaksa tehdä uutta viestiä vain tälle asialle. Liittyen linkkiin yllä, itse olen INFP (Introverted iNtuitive Feeling Perceiving) ja Joe Buttin mukaan samanlaisia ovat olleet mm. Homeros, Shakespeare ja Jeesuksen äiti Maria ( :D ). D. Keirsey kuvaa ko. henkilöä parantajaksi.

 

Jos siellä on kysymyksiä, joihin on hieman sekä että niin kannattaa kokeilla muuttaako se tulosta mitenkään, jos tekee testin uudestaan ja laittaa sitten sen toisen vaihtoehdon.

Edited by Aki Me

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Gothelia

^ Hih, tämmöiset testit ja muut vastaavat ovat aina yhtä kivoja (varsinkin jos testintekijä muistaa, ettei niistä absoluuttista totuutta saa irti itkemälläkään).

Minulle tuli testistä tulokseksi INTP, Introverted, iNtuitive, Thinking, Perceiving. Tulos on aikalailla linjassa niiden persoonallisuustyyppitestien kanssa, joita ammatinvalintapsykan luona tuli tehtyä tuntikausia. Tyypin edustajia ovat mm. Sokrates ja Descartes, ja INTP-ihmisiä kuvataan symbolisesti arkkitehdeiksi.

 

Yeah, ehkäpä minulla on mahtavalle tiedenaiselle miellettyjä ominaisuuksia (analyyttinen luonne, jonkinlaista tunnekylmyyttä etc. ) - sääli vain, että pitkä pinna ja looginen päättelykyky sitten loistavatkin poissaolollaan. :P

 

Mitä tulee kysymykseen masennuksen yleistymisestä nyky-yhteiskunnassa... toisaalta olen kyynisesti sitä mieltä, että joitakin tavallisen elämän ilmiöitä on oikeasti saatettu jopa vähän väkisin diagnosoida virheellisesti mielenterveyshäiriöiksi. Mutta totta on varmasti sekin, että nykymaailma on aivan liian abstrakti ja absurdi ihmismielelle käsitellä. Ennen yhteisöt syntyivät yksilöiden tarpeista, nykyään yhteisö määrittelee yksilön tarpeet. Yhteiskunta on tavallaan kasvanut ihmisen ulottumattomiin, omaksi oliokseen, jolla on omat lakinsa ja toimintamallinsa. Me pienet otukset emme enää hallitse todellisuutta, vähempikin hajottaa pään.

 

Aika usein haaveilen oikeasti, että tulisi nyt viimeinkin se aika, jona koko yhteiskunta tuhoutuu ja palataan takaisin siihen yksinkertaiseen aikaan, jona elämän perusrealiteetit olivat aina käsillä ja ainoa murhe koko maailmassa. Syö, nuku, lisäänny, kuole.

 

 

Melko makaaberia tekstiä tähän aikaan päivästä, eikä ole meikäläisen pääkään tänään varmaan ihan skarpeimmillaan... huh.

Jatkakaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
Sign in to follow this