Sign in to follow this  
Guest Gwath

Tunteet, masennus, mielialojen kummallisuus...

1,143 posts in this topic

En jaksa enää skriivailla niitä äärimmäisen masentavia tekstejä, joista tulin kohtalaisen hyvin tunnetuksi muutama vuosi sitten sekä täällä että muualla, mutta aina tällaisten päivien jälkeen sitä todella kaipaisi elämäänsä muitakin ihmisiä kuin pomon tai äidin.

Ei perkele tätä yksinäisyyttä kestä enää seuraavaa 10 vuotta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En nyt tiedä olisiko tämä kuulunut enemmän vitutusketjuun vai tänne, mutta menköön.

 

Jotenkin on tässä viimeiset puolitoista viikkoa ollut sellainen olo, ettei jaksa mikään innostaa eikä kiinnostaa. Töiden takia on niin väsynyt olo, ettei kiinnosta pitää yhteyttä keneenkään. Sen jälkeen kun täällä on puhunut koko sen 8 tuntia ja kuunnellut kun kaikki sekopäät soittelevat, ei kauheasti kiinnosta enää suutaan avata. On toki myös niitä kivoja asiakkaita enimmäkseen, mutta tosiaankin kiinnostus sosiaaliseen kanssakäymiseen on täysi nolla.

 

Ääh, tekisi vain mieli katkaista kaikki yhteydet ulkomaailmaan.. Tekisi mieli sulkea kännykkä kaikeksi vapaa-ajaksi ja hautautua peiton alle lukemaan kirjaa tai katselemaan jotain dvd:tä. Jos joku on soittanut, on täytynyt pinnistellä että jaksan kuunnella toista ja lisäksi vielä ymmärtäisin kuulemani. Vaan eipä minulla ole pokkaa sanoa, että nyt ei kiinnosta. :/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Silloin aloitin viiltelemisen. Aluksi viiltelin omassa kodissani suurella keittiöveitsellä ja sitten sairaalakoulussa vielä suuremmilla veitsillä,

jotka löysin koulun keittiöstä. Nyt on siis käsissä niistä ajoista jälkiä...

Kuitenkin sain opintoni valmiiksi syyslomaan asti joten päädyin sen jälkeen Aikalisään joka toimii ammattiopistolla, ja olen siellä vieläkin.

Kaikki on nyt toivon mukaan hyvin vaikka syönkin edelleen pakolla lääkkeitä ja käyn pakkoterapiassa kahdesti viikossa...

Että sellaista...

 

Olen lopettanut viiltelyn nyt keväällä, ja siitä tulikin mieleeni;

(kuuluisi varmaan ennemmin vitutusketjuun)

Se on ihan v**un lapsellista! Miksi sellaista pitää edes harrastaa? "koska mulla on paha olo, nyyh nyyh angst angst!" siis kyllähän sitä saa olla paha olo ja ahdistaa välillä. Se on ihan normaalia... Viiltely on pelkkää huomion kerjäämistä ja sillä pilataan iho ja mieli. Kyllä sitten myöhemmin kaduttaa niin s*******ti... Vaikka eihän se minulle kuuluisi toisten viiltelyt... Jokaisesta viiltelykerrasta olisi aihetta ilmoittaa sossuille. Sinänsä ihan oikein saada sellaiset naiivit kersat sairaalaan osastohoitoon jotta tajuaisi että miten tyhmää viiltely on. Aivan kuten minä tajusin mutta liian myöhään, vaikka ei minulla mitään jälkiä enää käsissä näy, oikeastaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Lapsellista se ei ole, mutta totta kai se on typerää. Se vain voi olla äärimmäisen hankalaa muistaa, jos ihminen on sellaisessa pisteessä, että tarttuu veitseen helpottaakseen omaa pahaa oloaan. Jälkiviisas on paljon helpompi olla kuin viisas hetkessä, jolloin seinät ovat kaatuneet päivästä toiseen päälle uudestaan ja uudestaan. Toki ahdistus ja paha olo on normaaleja tunnetiloja ihmiselämässä, mutta itsensä vahingoittaminen ei ole enää terveen ihmisen merkki. On siis hieman vaarallista yleistää kaikki viiltelyt pelkäksi huomion kerjäämiseksi. Kaikki eivät edes halua arpiensa näkyvän tai kerro koko asiasta kellekään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle viiltelyni oli asia minkä halusin salata ja unohtaa. Mutta onhan se vaikeaa, kun kaverit näkivät minun tulevan metsästä puukon kanssa ranne veressä. Haluaisin unohtaa, mutten voi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yöt on vaikeita. Sitä vaan itkee. Paskaa elämää. Paskoja virheitä. Niitä jotka tekivät minusta tälläisen. Elämäänsä vihaavan itkeskelevän paskiaisen. Joka miettii miten voisi tappaa itsensä. Nyt. Haluan vain kuolla.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Peetu
Yöt on vaikeita. Sitä vaan itkee. Paskaa elämää. Paskoja virheitä. Niitä jotka tekivät minusta tälläisen. Elämäänsä vihaavan itkeskelevän paskiaisen. Joka miettii miten voisi tappaa itsensä. Nyt. Haluan vain kuolla.

Olen ollut samassa tilanteessa kauan aikaa. Vihasin itseäni ja elämääni monta vuotta, puolet elämästäni. Olin vaiheessa, jossa olin suunnitellut kaiken niin perusteellisesti, että minusta ei olisi vaivaa. Kunnes lopulta tajusin sen, että enhän minä vihannut loppujen lopuksi itseäni.

 

Et sinä halua kuolla. Sinusta ehkä tuntuu nyt siltä, mutta minä olen esimerkki siitä, kuinka voi selvitä kaikesta paskasta hengissä. Kirjaimellisesti. Silloin kun isä ottaa haulikon käteensä, on parempi juosta.

 

En tiedä mitä olet joutunut kokemaan, mutta toivon että saat kirjoituksestani jotain apua. Kerro pahasta olostasi muille. Jos et osaa kertoa sitä perheellesi, kerro ystävillesi. Jos et voi kertoa ystävillesi, kerro siitä koulussa esimerkiksi opinto-ohjaajalle. Pääasia on se, että kerrot ihmisille, jotka osaavat oikeasti auttaa. Sillä se helpoittaa, usko pois. Olen ollut siellä itsekin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tekisi ehkä mieleni avautua enemmänkin, mutta sanotaan nyt vaikka näin: Kumma, kun jotain asiaa haluaa ja sitten kun sen saa, niin ei enää tiedä, haluaako sitä ollenkaan.

 

Tuommoinen fiilis täällä tänään ja eilen ja viime aikoina melko usein, vaikka olin joskus niin varma että tuon haluan.

Edited by Vilpiina

Share this post


Link to post
Share on other sites
Rakkaus.. Ja siihen liittyvä ikävä. Mieletön tunne. :D

Minulla on kulunut vuosia siitä, kun olin oikein kunnolla edes ihastunut. Yksipuoleisiksi nuo minun ihastumiseni ovat ilmeisimmin jääneet.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Näin se on itselläkin ollut. Onhan tuo yksi naisystävä pyörinyt kuvioissa kuutisen vuotta mutta mitään vakavampaa ei ole ollut eikä varmaan tule olemaankaan. Minut on jo kaksi kertaa ihastuksieni puolelta dumpattu, vaikka niin antoivat molemmat ymmärtää että ovat muutakin kuin kaveri. Dumppaamiset tapahtuivat vieläpä kumpikin samalla tavalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tunnen itseni hyödyttömäksi ja osaamattomaksi ja mainitsen asiasta läheiselle ihmiselle, joka saa hepulin eikä suostu sanomaan mitään. Nyt en osaa lopettaa tätä hysteeristä itkua.

Epätoivoa herättäviä stressaavia elämänvaihteita ei todellakaan ole tehty miun kestettäväkseni. Mie haluaisin kestää kaiken niinkuin mies, menemällä harmaan kivenkin läpi sanomatta mitään mutten osaa. En vaikka haluaisin. Olen ehkä heikko, ehkä itsekritiikkiin taipuvainen, mutta en mielestäni silti ole ansainnut lisää rangaistusta sen tähden.

Viimeinen lomayö menee siis itkemiseen ja huono omatunnon potemiseen, kun menin suututtamaan omalla heikkoudellani toisen ihmisen. Huomenna (ma) alkaa taas puurtaminen ja jumalaton opiskelu... Ei tässä näin olisi pitänyt käydä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos hymyilee ja nauraa, mutta se ei tunnu mahanpohjassa saati sydämessä, on se ihan sama kuin sitä ei tekisi ollenkaan.

 

Just saying.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen kuutsilla ja päädyin kamalimman tietämäni asian pariin. Koti-ikävän. Sd salpaa hengen, itkettää ja saa rukoilemaan kotiinpääsyä. Se on hirveää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sori tupla.

 

Tein äsken masennustestin, jota joku seurakunnan typpi suositteli. Pisteytyksen mukaan 17 on masentunut ja 30 vakavasti. Minun pisteeni olivat 46. Oli vaan pakko kirjoittaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joskus ei tiedä, mitä haluaa. Joskus poissa silmistä on yhtä kuin poissa sydämestä. Joskus, luulen, liiallinen hauskuus on pahasta. Joskus yksinäisyys on paras vastaus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Omaan seuraavat diagnoosit: määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö, diabetes ja uniapnea.

 

Ikään kuin yhdessä vaivassa tai sairaudessa ei olisi jo tarpeeksi. V-ituttaa, lievästi sanottuna.

 

Joskus tuntuu, että syömäni antipsykoottiset lääkkeet (Olanzapin, Abilify) tasaavat tunteita vähän liiaksikin. :(

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Peetu

^Kaikille teille tuolla aikaisemmin, koittakaa jaksaa. En yritä olla mikään "jeesus" täällä, mutta olen itsekin kokenut niin paljon pahoja asioita elämässäni, että voin jo sanoa, että ei se paska jatku ikuisuuksia. Sanoin täällä joskus viitisen vuotta sitten jo, että olen oppinut nauttimaan pienistä asioista. Pari kuppia hyvää kahvia viikossa, nam :) (En saa lääkärin mukaan juoda kahvia ollenkaan, ihan vähän huijaan häntä :I ). Ystävällinen kommentti ohimennen kun on avannut mummolle kaupanoven. Käden heilautus kun odotan auton kääntyvän, vaikka meikällä palaa vihreä pyörätiellä.

 

Olen oppinut nauttimaan pienistä asioista kaikkien vaikeuksien jälkeen ja se on tehnyt minut vahvaksi. Nykyään meikän itsetunto on niin ylhäällä, että KUKAAN ihminen ei enää ikinä voi määrätä, mitä teen. Ei kukaan, sillä minä itse päätän elämästäni. Piste. Isäni musersi sen, rakensin sen itse vähitellen takaisin. Ja jos kaikki menee päin vittua, alan kirjoittamaan vihdoin kirjaa mitä meikältä on odotettu jo monen monta vuotta :P Vitsi.... tai jos totta puhutaan, ei ollenkaan.

 

Nauttikaa pienistä asioista, se on minun ohjeeni. Koska asiat voisivat olla loppujen lopuksi paljon paljon pahemmalla mallilla.

Edited by Peetu

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Koskaan en tule olemaan niin epätoivoinen, että joisin ahdistukseeni pari kuppia kahvia. Lekurilla tulee käytyä erittäin harvoin, mutta luulisin, että hän suosittelisi teen käytön lisäämistä.

 

Hirveän tehokkaasti faija pystyy tuhoamaan oman skidinsä itsetunnon. Tämä tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tänään koulussa taas pääsin pohtimaan sitä. ETTÄ MIKÄ H******* MINUA VAIVAA?!? Kaverit tekivät ihan normaalin pilan, käskivät odottaa ja juoksivat sitten karkuun.

 

Lopputulos: Minä vessassa nieleskelemässä itkuani ja toivomassa kuolemaani.

 

Että näin tänään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Kysymys kuuluu, että mikä helvetti kavereitasi vaivaa eikä että mikä sinua vaivaa. Tai "kavereitasi", tuollainen ei ole oikeiden kavereiden käytöstä. Tiedän kuitenkin liiankin hyvin miltä tuollainen tuntuu, sain sietää vastaavaa yläkouluaikoinani.

 

Koita kuitenkin jaksaa, tulevaisuus tuo tullessaan taatusti mukavampia ihmisiä. Niin se minullekin toi. Ihmiset aikuistuvat ja erilaisuutta siedetään paremmin.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tänään koulussa taas pääsin pohtimaan sitä. ETTÄ MIKÄ H******* MINUA VAIVAA?!? Kaverit tekivät ihan normaalin pilan, käskivät odottaa ja juoksivat sitten karkuun.

 

Lopputulos: Minä vessassa nieleskelemässä itkuani ja toivomassa kuolemaani.

 

Että näin tänään.

 

 

Ei sinnuu mikään vaivaa! Normaalia käytöstä kun pahoittaa mielensä.

 

Kysyin mielessäni saman kysymyksen kuin "Evenfall", mikä sun kavereita vaivaa ja mitä ne tuollaiset "kaverit" on kun tollasta tekee?!

 

Normaalia pilaa EI ole, miun mielestä. Hyväntahtoinen jekku, kuten joku koputtaa olkapäälle ja siirtyy toiselle puolelle kun ihminen kääntyy "koputuksen" suuntaan. Jotain tämän suuntaista vielä itsekin siedän mutten paljon enempää. Niinkun varmaan ootte ymmärtäny, miekin oon koulukiusaamisen kokenut.

 

Raakaa se oli sillon, vuonna "nakki ja kirves", raakaa se on nytkin ja välillä vaikuttaa, että se on raaempaa nykyään. Kun oon seurannu immeisiä tuolla kulkiessani ja samalla "opettanut" omaani joka vasta on elämänsä alussa ettei kiusaaminen ole oikein! Oman kokemuksen perusteella uskon vahvasti, että kiusaamisen malli saadaan kotoa. Huomasin sen jo sillon kun minnuu kiusattiin, pahin kiusaajani oli kiusattu kotona, omien vanhempien ja sisarusten toimesta.

 

Pää pystyyn ja nenä kohti ( marraskuun 10. ja keikkaa :W: ja leffaa :W: ) menosuuntaa. Tästä selviät voittajana!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia Myntalle, kiusaaminen on sieltä itestään. Nimimerkillä kokemusta on..

 

Veeituttaa kun tuntuu että aina pilaan kaiken, tavalla tai toisella. Ihmissuhteet nyt lähinnä. Hävettää että häpeän asioita liikaa ja että olen näin hemmetin epävarma ja teen vääriä johtopäätöksiä. Muutenkin koko tämä kulunut viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Onneksi omat synttärit kolkuttaa nurkan takana, pääseepähän irrottautumaan arjesta kun juhlii..

Edited by Silent Whisper

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
Sign in to follow this