Sign in to follow this  
Guest Gwath

Tunteet, masennus, mielialojen kummallisuus...

1,143 posts in this topic

Aika menee nopeasti, ja on kuin en saisi mistään kiinni. Syön vähän, naarmuttelen ranteitani ja seuraavana päivänä syön niin, että lihoan pari kiloa. Sen takia painoni pomppii kuin jojo. Olen taas alkanut itkeä, välillä. Kun en yhdessä vaiheessa vain yksinkertaisesti pystynyt. Kouluhommat kertyy, ja kokeita on joka viikko pari. Nukuin viime yönä vain 4 tuntia, en illalla saa unta.

 

Olen kuin haamu, en hymyile ja laahustan joka paikkaan. Paitsi kun ulko-ovi kolahtaa. Silloin löydän taas sisälleni kätketyn tekohymyn ja kiltin pikkutytön.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt aletaan liikkua Dillen kohdalla todella vaarallisilla vesillä. 33 vuotta olen saanut niellä paskaa, ja epäonnistumisia. Kirsikkana kakkuun tuli tosiaan ihmissuhdeasia. Ei voi kuin ihmetellä miten naisella voi olla kanttia toimia tuolla tavalla. Tekisi mieli oikeasti muutenkin tiettyä tahoja käydä tempaisemassa pesäpallomailalla naamaan niin että legot lentävät.

Työtä ei tässä maassa ainakaan näillä omilla avuillani saa, eikä nähtävästi edes kauppatieteiden maisterille ole tarjolla töitä. Työvoimaneuvojat ovat pelkkiä suojatyöpaikkatyöntekijöitä joita ei oikeasti kiinnosta hevon vittua asiaikkaidensa tilanne, eivätkä osaa tarjota muuta kuin koulutusta tai "uutta suuntaa". Ja itse arvostan itseäni sen verran että mitään "uudelleen kouluttautumista" en edes harkitse.

 

Elämän valo alkaa pikkuhiljaa sammua, ainoastaan perhe pitää hengissä ja senkin kanssa saa usein olla varpaillaan että mitä mahtaa tapahtua. Toivottavasti en sekoa lopullisesti.

 

Yön pimeinä tunteina harkitsen usein joko päivieni päättämistä tai yksinkertaisesti kieltäytymistä mistään "normaalista elämästä".

 

Mä en halua kohta enää elää.

 

 

EDIT: Nyt minut jättänyt nainen ilmoitti haluavansa tavata torstaina. Mikä on kohtelias tapa sanoa että häipyy pysyvästi mun elämästä? Ei se tapaaminen tule sillekään helppo olemaan, tiedän sen, mutta silti haluan sanoa suoraan mitä ajattelen. Ajatus "kaveruudesta" on itselleni tässä vaiheessa täysin mahdoton. Vai miltä se teistä tuntuisi että nainen on hyvää kaveria esim. keikoilla ja kainalossaan keikkuu poikaystävä joka tupsahti hänelle syliin kuin lottovoitto.

Edited by Dillinger

Share this post


Link to post
Share on other sites
Nyt aletaan liikkua Dillen kohdalla todella vaarallisilla vesillä. 33 vuotta olen saanut niellä paskaa, ja epäonnistumisia. Kirsikkana kakkuun tuli tosiaan ihmissuhdeasia. Ei voi kuin ihmetellä miten naisella voi olla kanttia toimia tuolla tavalla. Tekisi mieli oikeasti muutenkin tiettyä tahoja käydä tempaisemassa pesäpallomailalla naamaan niin että legot lentävät.

 

Työtä ei tässä maassa ainakaan näillä omilla avuillani saa, eikä nähtävästi edes kauppatieteiden maisterille ole tarjolla töitä. Työvoimaneuvojat ovat pelkkiä suojatyöpaikkatyöntekijöitä joita ei oikeasti kiinnosta hevon vittua asiaikkaidensa tilanne, eivätkä osaa tarjota muuta kuin koulutusta tai "uutta suuntaa". Ja itse arvostan itseäni sen verran että mitään "uudelleen kouluttautumista" en edes harkitse.

 

Elämän valo alkaa pikkuhiljaa sammua, ainoastaan perhe pitää hengissä ja senkin kanssa saa usein olla varpaillaan että mitä mahtaa tapahtua. Toivottavasti en sekoa lopullisesti.

 

Yön pimeinä tunteina harkitsen usein joko päivieni päättämistä tai yksinkertaisesti kieltäytymistä mistään "normaalista elämästä".

 

Mä en halua kohta enää elää.

 

 

EDIT: Nyt minut jättänyt nainen ilmoitti haluavansa tavata torstaina. Mikä on kohtelias tapa sanoa että häipyy pysyvästi mun elämästä? Ei se tapaaminen tule sillekään helppo olemaan, tiedän sen, mutta silti haluan sanoa suoraan mitä ajattelen. Ajatus "kaveruudesta" on itselleni tässä vaiheessa täysin mahdoton. Vai miltä se teistä tuntuisi että nainen on hyvää kaveria esim. keikoilla ja kainalossaan keikkuu poikaystävä joka tupsahti hänelle syliin kuin lottovoitto.

 

Viitaten viimeiseen virkkeeseesi tuntisin oloni ainakin tosi hämmentyneeksi, ahdistavaksi.

Vaikea sanoa, mikä olisi varma kohtelias tapa sanoa, että häipyy pysyvästi elämästä. Jokainen löytää kaiketi sen omalle persoonalle toimivan tavan. Omalle kohdalle kun vähän vastaava tapaus sattui, niin pyrin olemaan mahdollisimman hienotunteinen, rauhallinen enkä käyttäynyt syyttävästi. Tässä tapauksessa se toimi! Päätöksen jälkeen oma olo helpottui huomattavasti kun ei tarvinnut enää "leikkiä" kaveria.

 

Tunteet ovat välillä perseestä mutta toivottavasti jaksat jatkaa eteenpäin. Dillingerille paljon voimia ja hyvää mieltä tulevaisuutta ajatellen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mynta ja Dillinger. Pahoittelen, etten oikein ole keksinyt mitään sellaista kirjoitettavaa tai keinoa, joka teitä voisi auttaa, paitsi se jo moneen kertaan mainittu puhuminen ja se, että yrittää ahdistuksenkin keskellä löytää niitä pieniä iloa tuottavia asioita, jotka auttavat jaksamaan. Ja tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta itseäni ne ovat auttaneet eteenpäin, jos varsinaisesta eteenpäin menosta nyt voi kohdallani puhua. Hitusta paremman mielen tasapainon olen kuitenkin saavuttanut parin vuoden takaiseen verrattuna. Joka tapauksessa feel for you ja rutkasti voimia jaksaa eteenpäin!

 

Mynta, onko mahdollista, että voisit purkaa pahaa oloasi itsesi vahingoittamisen sijaan johonkin sellaiseen tekemiseen, jolla saisit suunnattua pahaa oloa itsestäsi poispäin, kuten kirjoittaminen tai piirtäminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tulin juuri tapaamasta tuota naista joka nyt on siis häipynyt elämästäni uuden miehen matkaan. Tapaaminen sujui täysin rauhallisissa merkeissä. Tein kyllä selväksi että en halua tavata tätä naista enkä hänen miesystäväänsä, ja nainen otti tämän hyvin aikuismaisesti vastaan. Sanoi myös että mikäli käy niin onnettomasti että tämä hänen nykyinen suhteensa kaatuu, olen minä ehdottomasti varasijalla. Ja aivan kuten Melankolikko sanoit tehneesi, minä myös toimin hyvin hienotunteisesti ja rauhallisesti enkä osoitellut sormella mihinkään suuntaan. Nyt olo on kieltämättä vähän kummallinen mutta päällimmäinen tunne on rauhallinen. Tosiaan, nyt ei tarvitse enää leikkiä kaveria tuon ihmisen kanssa.

Kiitos melankolikko kannustavista sanoistasi. Vaikka emme täällä tunnekaan toisiamme, tuollaisen lukeminen ventovieraaltakin ihmiseltä on iso apu! Kuten myös Sysimyyrälle!

Edited by Dillinger

Share this post


Link to post
Share on other sites

Teen comebackin foorumille surullisissa merkeissä. Anonyymi avautuminen auttaa aina

 

Poikaystäväni jätti minut ja päätti yrittää uudestaan ex-tyttöystävänsä kanssa. En vaan voi niellä tätä. Hänellä on pitkä historia tuon naisen kanssa, vaikea suhde ja paljon ongelma, mutta "ihmiset muuttuvat". Huomasin kyllä milloin hänen käytöksensä muuttui ja hän myönsi nyt syyksi sen että näki unia exästään ja haikaili ja ikävöi ja tunsi välillä kaveruutta ja välillä romanttisia tunteita minua kohtaan.

 

Pahinta tässä on se, että mies ei tajua tehneensä mitään väärää. Hän lähti 4 pv pääsiäislomalle kotikaupunkiinsa ja palasi lomalta eri tyttöystävän kanssa. Ymmärrän että ajatukset ja tunteet muuttuvat ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta voi *****. Tyyppi oli vastaeronnut tuosta naisesta kun rupesi minun kanssani ja sanoin monta kertaa, että ihmisen pitää olla yksin ensin vähän aikaa ja ensin pitää olla itsensä kanssa ja sitten vasta toisen.. Tiesin että tällaisilla suhteilla ei ole hyvä ennuste, mutta mitä muuta voi tehdä kuin yrittää. Ikinä ei ole ollut näin perseestä olla oikeassa

 

Kaikki hoidettiin tietysti tekstiviestillä, jotta ei syntyisi omantunnontuskia, ei tarvitse katsoa kyynelsilmiä ja koska kunnolla jätetyksi tuleminen on vain naisten propagandaa. Oon niin surullinen ja pettynyt. Ja ennen kaikkea ällöttää.. Todellakin oksettaa. Viikko sitten tuo mies oli minun ja kun palaan takaisin opiskelukaupunkiini, siellä odottavat pesemättömät lakanat ja tavarat mitkä muistuttavat hänestä.

Mutta, kaikella on arvonsa. Muistan kun alussa ajattelin, että jos tämä kaikki loppuu sekunnissa ja kestää vain tämän hetken, olen niin onnellinen ja kaikki on niin täydellistä että tämä on ollut sen arvoista

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Peetu

Olin neljä kuukautta valmistavassa luokassa (maahanmuuttajaluokka) ohjaajana ja tein neljä näyttöä siellä. Sydämeen sattuu kun jouduin luopumaan luokan lapsista ja luokanopettajasta. Se, miten lapset tarrautuivat minuun kun hyvästelin heidät viimeistä kertaa sai aikuisen miehen kyyneliin. Vaan sitähän se on, luopumista. Silti se sattuu sydämeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Guest Peetu

kuvastaa tunteitani. Pistä silmät kiinni ja nauti. Älä kurki :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Psykiatrien mielestä mulla on diagnosoitu bipolar 2 ja epävakaa persoonallisuus mutta en niele purematta kaikkea mitä nämä natsit tunkevat kurkusta alas. Omalla kesämökilläni viimeistään olen ISÄNTÄ. :cheers:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Vanha viesti, mutta upeaa, pidä tuo! Me ollaan enemmän kuin diagnoosimme tai mitkään muutkaan lokeromme.

 

Itselleni on diagnosoitu masennus viime vuonna, mutta koin tärkeäksi löytää terapeutin, joka ei huomioi sairauttani ja oireitani niinkään vaan enemmänkin oman itseni, persoonana. Ja sitä enemmänkin sitten kuohahduttaa, kun psykiatrini näkee minut vain kimppuna ongelmia. Hiukset nousi pystyyn, kun kuulin hänen olevan myös terapeutti. En uskalla mennä niin pitkälle, että sanoisin sääliväni hänen terapeuttivastaanotollaan käyviä potilaita (sillä jokaiselle käy omanlaisensa terapeutti), mutta en kyllä ensimmäisenä suosittelisi häntä kellekään. Nyt olen sitten ollut ihan upset koko päivän siitä, että B-lausunnossa ko. lääkäri sanoo minun etsivän "viisaammiltani" neuvoa ja on vääntänyt persoonallisuuteni piirteitä lapsuudesta alkaneiksi ongelmiksi, vaikka itse muotoilin asian aivan toisella tavoin.

 

Ja äfgh. Miksi pitää olla tunnepuolella joko erittäin on tai sitten erittäin off? Nyt kun olen alkanut päästä irti huonosta itsetunnosta ja itseinhosta, se tuntuu vain korostuvan. Joko ottaa kaiken vastaan ja on jotenkin ihan vereslihalla tunnetasolla tai sitten vastaavasti tulee tällaisia kausia (kuten nyt), että ei oikeastaan mikään tunnu koskettavan eikä saa mistään irti mitään sen kummemmin. Ei siis masenna tai mitään edes. Kunhan vaan möllöttää. Ja ahdistaa ehkä vähän, kun se tunteellisempi puoli on se enemmän omaa itseäni. Kultainen keskitie ois ihan kiva...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aloitin elokuussa lukion, ja olen siis opiskellut pari jaksoa. On kyllä ihan huippukivaa! Kiire, paineet ja kaikki, mutta silti kivaa C: Jos jollain tunnilla ei jaksaisi, mietin vain sitä, mitä haluan saavuttaa. Lääkiksen.

 

Mutta koulun ulkopuolella on vaikea tehdä mitään. Olen kotona ja luen. Dataan koneella. Teen läksyt. Menen nukkumaan. Syöminen on vaikeaa ja välttelen sitä, jos joku on kotona. En syö aamulla, enkä koulussa. Ehkä välipalan. Yleensä en sitäkään. Syön siis 1-2 kertaa päivässä, ja pieniä annoksia. Ja paino nousee. Koska välillä, esim viime perjanataina, ahmin suunnilleen kaiken mikä ei liiku. Olen puolessa vuodessa lihonnut sen takia melkein 8 kiloa.

 

Ja mielialani on pohjamudissa. Joskus huomaan, että olen tuijottanut samaa kohtaa jo kauan. Joskus tajuan käveleväni tien yli, yhtään katsomatta, tuleeko autoja. Ja teen välillä "hulluja" asiota, joita kaverini moittivat. "Sähän kuolet sinne", he sanoivat kun lähdin skootterilla keskellä yötä ajamaan huonokuntoiselle metsätielle. Katsoin heitä ja sanoin: "Ei se muo haittais"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Opiskelu stressaa. Vaikka tuntuu että olen tehnyt töitä enemmän kuin viime vuonna, opintopisteitä on nyt silti verraten paljon vähemmän kuin viime keväänä samaan aikaan. Osin se johtuu siitä, että suurin osa niistä kursseista joista saa eniten pisteitä loppuu vasta ennen kesää, mutta osasyy on myös oma asioiden lykkäämiseni. Tällä hetkellä tilanteeni opinnoissa tuntuukin ehkä hieman kaoottiselta. Ei siinä, olen kaikilla kursseilla ihan kärryillä asioista (suunnilleen), mutta laiska luonteeni ja juurikin asioiden viime tingassa tekeminen ovat saaneet aikaan sen, että oikeasti hermostuttaa ja kuumottelee jopa ajatus siitä että opintotuet menevät tätä tahtia, kun en saa tarpeeksi pojoja. Kyllä mun siis pitäisi saada, jos vaan saan kaiken käytyä - mutta siinä on se "jos"...

 

Oikeasti en usko että tekemistä edes olisi NIIN paljon, mutta osaan hyvin luoda itselleni sellaisen kiireen tunnun. En osaa keskittyä yhteen asiaan, kun tuntuu että on vähintään viisi yhtä tärkeää odottamassa. Tämä johtaa siihen, että on vaikea saada tehdyksi yhtään mitään. Jätän lukematta sillä verukkeella, etten pysty keskittymään tai ei ole hyvä lukupäivä. Välillä tuntuu että mulla on oikeasti jotain vaikeuksia keskittymisessä. Kuitenkin jos vain saan itseni keskittymään, niin saan tehtyäkin jotain. Se aloittaminen on vain niin vaikeaa ja aina on sata asiaa kilpailemassa huomiosta.

 

Opiskelussa olisi jo tekemistä sinänsä, mutta kesätöitäkin pitäisi löytää. Olen käynyt jo yhdessä haastattelussa ja ensi viikolla tulee tieto onnistiko siinä. Toivon todella että saan sen paikan, muuten iskee paniikki koska olen tehnyt vasta muutaman hassun hakemuksen ja nyt on juuri se aika kun kesätyöhakemuksia pitäisi lähetellä mahdollisimman paljon, mutta mulla ei vaan tunnu riittävän rahkeet sekä siihen että opiskeluun.

 

Näiden lisäksi ja osin ehkä näistä johtuen tuntuu että viime vuonna kärsimäni ahdistuneisuushäiriö on taas nostamassa päätään, vaikka luulin jo kertaalleen päässeeni siitä ja saaneeni ajatusmallit terveemmiksi. Silti tuntuu että ne tunteet omasta huonommuudesta muihin nähden ja paska itsetunto eivät ole hävinneet mihinkään. Huomaan jatkuvasti kuinka ajatukset kääntyvät negatiivisiksi, oli kyse mistä tahansa; inhoan sitä ja haluaisin osata olla positiivisempi, mutta se on vaikeaa. Joskus onnistuu, joskus ei. Yritän kuitenkin kovasti olla valahtamatta takaisin siksi ihmisraunioksi, joka vuosi sitten olin. Ainakin nyt on yksi asia vähemmän murehdittavana kuin silloin, muttei siitä sen enempää...

 

Onneksi huomenna pääsee sentään poikaystävän kainaloon, ei tätä ehkä muuten jaksaisi. Ja helpottipa tämän kirjoittaminen edes vähän :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synchestra: Aika samaa täällä. :P Mulla on kesken/uusittavana tällä hetkellä joku 3-4 kurssia, joista varsinkin kahteen olen lukenut enemmän kuin ikinä koskaan mihinkään, ja silti on toisesta kurssista 3. uusintakerta tulossa viikon päästä. Tokavikaa uusintamahdollisuutta viedään ja (pakollinen) kurssi menee seuraavan kerran 2015 syksyllä... Mulla oli pari vuotta sitten 14 opintopisteen muka-vaikea kurssi, mutta en varmaan opiskellut siihenkään niin paljon kun näihin olen aikaa käyttänyt. Ja nää on sentään "vaan" 4-4,5 op kursseja. Kiva tää tunne kun hommat kasautuu, vaikka yrittää kaikkensa. Pitää kyllä ajaa proffia, tai kuka-näistä-ikinä-päättääkin, tarkastelemaan vähän työmäärän ja opintopisteiden suhdetta.

 

No, pakko niistä on joskus päästä läpi, joten eiköhän tää joskus onnistu. :S Tuon lisäksi tietty on järjestöhommia ja muiden kurssien ryhmätöitä, oma elämä (mikä?) ja toinen puolisko, joka muutti Helsinkiin uuden työpaikan perässä. "Hyvä" puoli siinäkin on se, ettei ole kotona häiriötekijöitä, ainakaan eläviä sellaisia, jotka veis keskittymistä pois opiskelusta.

 

Kesätyöpaikka "onneksi" on jo. Kiva ja motivoiva paikka varmasti, mutta tällä hetkellä kiinnostaisi lähinnä löhöillä ja lomailla koko kesä.

 

Ensi syksy pelottaa jo etukäteen, kun tulossa on pari mammuttikurssia (ei mulla enää mitään muita olekaan...) ja pitäisi saada painallettua gradua eteenpäin lähes loppuun asti (aloitan nyt keväällä), jotta voin lähteä rauhassa vaihtoon vajaan vuoden päästä - jos pääsen.

 

No, stressiä helpottaakseni puran yleensä tentit ja tehtävät pieniin osioihin, jolloin ne eivät tunnu niin musertavilta. Keskittyminenkin helpottuu, kun vähän suunnittelee mitä tekee ja opiskelee milloinkin. Opintotuki vähän huolettaa täälläkin, kun olen saanut läpi jotain 22 op tämän lukuvuoden aikana ja joku 34 odottelee joko rästissä tai alkamista... Mulla ei oo ikinä ennen ollut sellaista tilannetta, ettei joku menisi lukemalla läpi, stna. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vastaus äskettäin lähettämääni työhakemukseen: 

"Ette ole olleet tarpeeksi pitkään työttömänä. Palkkaamme vain vähintään kolme kuukautta työttömänä olleita".

 

Siis nyt ***** oikeasti: Mitä vitun vittua?

 

Ilmoitanko seuraavaksi työkkäriin että "laittakaa tuet poikki vaan mutta kolmeen kuukauteen en tee mitään jos se kerran on edellytys sille että saa uutta työtä Säästöjä kyllä löytyy useampi tonni"

 

Toisaalta tuo vastaus nauratti niin paljon että tämä on täysin oikea ketju asiasta mainitsemiseen. Yleensä olen tottunut siihen että tässä maassa työtön katsotaan ongelmatapaukseksi jos kuukauden sisällä edellisen homman loppumisesta ei ole jo uutta työtä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En olisi uskonut mihin yksi baarireissu voisi johtaa. Kirjoitin aiemmin toiseen ketjuun käymistäni treffeistä naisen kanssa. Viikon aikana on ehtinyt paljastua tämän ihmisen rankat taustat, liiallinen alkoholinkäyttö, masennus ja viiltelyt. Olen koettanut kuunnella ja tukea parhaani mukaan ja vastaillut useisiin yöllisiin puheluihin. Nyt hän on sitä mieltä, että hän saa elämänsä raiteilleen joko seurustelemalla minun tai kaverini kanssa. Kyllä, kaverinikin on tässä sotkussa mukana! Nainen on ilmeisesti ihastunut meihin molempiin. Mulle ei tule kysymykseenkään seurustelu tämän naisen. Itse asiassa en ole tällä hetkellä valmis vakavaan seurusteluun kenenkään naisen kanssa. En ennen kuin saan omat tulevaisuudensuunnitelmat töiden suhteen järjestykseen ja elää vähän aikaa sinkkuelämää.

 

En tiedä, mitä tekisin tuon tapauksen kanssa. En ole oikein saanut nukuttua viime aikoina ja kohta ruokakaan ei oikein maistu. Olen ehdottanut ammattiavun hankkimista mutta nainen ei ole lämmennyt tälle ajatukselle. Välitän hänestä kuitenkin sen verran, etten voi olla tarjoamattakaan apua. Harmi, ettei tälle naiselle pelkkä kaveruus riitä. Se kuulema ahdistaa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on tullut taas uitua useampi päivä todella syvissä vesissä. Äidin sairaus, oma työttömyys ja aivan kohtuuttomuuksiin revennyt alkoholinkäyttö ovat olleet omiaan pistämään pään täysin sekaisin. Mistään ei tunnu tulevan mitään ja ihmettelen itsekin miten helposti sitä on tarttunut kaljatölkkiin kerta toisensa jälkeen. Sunnuntaisin ei pitäisi ottaa yhtä ainoaa "korjaavaa" koska se näyttää itsellä johtavan siihen että putki ei katkea edes näin maanantaina. Ja jos yhtään arvaan oikein, huomisen lenkkisaunan jälkeen ei taatusti voi olla ilman alkoholia myöskään. En kerjää tällä viestillä sympatiaa enkä empatiaa mutta en myöskään halua kuulla mitään "mee töihin ja pistä korkki kiinni" tyylistä "kannustusta".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kysyin äskettäin toisessakin ketjussa, mistä löytää uusia ihmisiä. Ei näytä mitkään ihmissuhteet toimivan, ainoastaan välit vanhempiin ovat hyvät. Olen feilannut kaikki nuoruuteni sosiaaliset suhteet, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.Tuntuu liian raskaalta olla joka päivä yksin. En syö enää läheskään yhtä hyvin kuin ennen. En nuku kuin korkeintaan 6 h/yö.  Alkaa mietityttää, onko minulle kehittymässä jotakin vakavampaa mutta silti ei jaksa kiinnostaa. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on jännät vaiheet meneillään, en tiedä tosiaan hyvät vaiko huonot. Tämä ihmissuhteiden luomisen ongelma on pikkuhiljaa purkautumassa kiitos tänne kirjoittamisen (ylistäkäämme anonyymiyden suojin tapahtuvaa avautumisen intoa). Toisaalta uni- ja syömisongelmat jatkuvat. Stressitaso on huipussaan, nytkin pitäisi kouluhommia tehdä...deadlinet lähestyy.  Sisäinen kello on ihan sekaisin. Vaikka talvi pimeyksineen onkin tulossa, en usko univajeen siitä johtuvan, eihän se ole aiemminkaan vaikuttanut. En ymmärrä.

Herää kysymyksiä: entä jos ei jaksa, onko pakko jaksaa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvä huomata ettei ole hukannut tunteitaan kokonaan vaikka niiden osoittaminen ei ole helppoa

mitenkään. Suuren osan ajasta pidän ne omana tietona jota kaikki ei pidä tai ymmärrä. No kävin

tuossa viime viikolla muistamassa mummua haudalla kun tuli täyteen 20 vuotta kuolemasta. Ei se

minulta vie pois mitään kun "sanon" tuli itku siellä...

En kerro tätä siksi, että tarvisin sääliä vaan siksi että jokainen meistä kohtaan läheisen kuoleman

elämässään ja käsittelee siitä nousevia tunteita eritavalla eikä mikään tapa ole toistaan huonompi...

 

Olkaa armollisia itsellenne kun se kohtaatte ja antakaa itselle tai toiselle aikaa sen surun käsittelyyn.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on jo melkoista itsensä toistoa mutta kuten kirjoitin toiseen ketjuun, äitini hautajaiset olivat hiljattain. Monesti olen kuullut että nimenomaan äidin kuolema on suurin suru jonka ihminen elämässään kohtaa. Itse vaan olen ollut "sinut" kuoleman kanssa jo ties kuinka kauan, se on kaikille tuleman. Äidin viimeiset kuukaudet olivat todella niin luokattomia että en toivoisi sitä kellekään. Hautajaisissakaan en itkenyt kyyneltäkään vaikka läsnä oli hyvin paljon sukua joille se ei ollut niin helppoa. jpmast kirjoitti haudalla käymisestä, ja sen suhteen olen nytkin tätä kirjoittaessa sitä mieltä että en varmaan rupea äidin haudalla jatkossakaan itkemään.

Toisaalta sitten, olen myös kummeksinut sitä ajattelumallia että "Nössöt itkevät". *****, kyllä mieskin saa itkeä ihan siinä missä nainenkin jos siltä tuntuu. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
Sign in to follow this