Sign in to follow this  
Guest Gwath

Tunteet, masennus, mielialojen kummallisuus...

1,143 posts in this topic

Jos teille hyvät ystävät tulee pienikin tunne että joku onkin jättämässä jäähyväisiä maailmalle, eikä vain morjestamassa ohimennen - ottakaa hihasta kiinni. Vetäkää takaisin maan päälle ja lujaa. Hän saattaa näet kuvitella olevansa turha ja olla tietämätön siitä miten paljon häntä rakastetaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Siriumish, olen erittäin pahoillani tilanteestasi ja yritän muotoilla seuraavan kommentin mahdollisimman hienovaraisesti:

 

Myös oma veljeni, joka siis toimi äitini omaishoitajana ennen hänen kuolemaansa otti asian hyvin raskaasti ja "Jossitteli" kaikista mahdollisista asioista jotka olisi pitänyt tehdä toisin, eri aikaan jne. Niin kusipäältä kuin kuulostankin, "Jos" on mielestäni kirosana. Mielestäni mitään ei voi tehdä JOS aina miettii mitä seuraamusta siitä on. JOS en olisi ikinä syntynyt, en olisi joutunut esim. olemaan 9 vuotta koulukiusattu jne. Mutta sen miettiminen on turhaa, koska se on nyt kauas taakse jäänyttä elämää. Olen melkein varma että jos ystäväsi on oikeasti päättänyt oman käden kautta lähteä, hän olisi sen tehnyt joka tapauksessa, laitoit viestin tai et. 

Ja pyydän vielä kerran anteeksi jos suora kielenkäyttöni aiheutti entistä pahempaa surua. En tarkoittanut mitään pahaa mutta tässä asiassa en vaan osaa "pehmentää" sanojani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

 Kuin yrittäisi pestä omaa varjoaan auringon paisteessa pois, se vaan iltaa kohti pitenee. Yö sen sitten ottaa itselleen mutta seuraavana päivänä se on taas siinä. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei tuo rakkaus ole minulle onnea tuova tunne...
Miksi se pitää kiinni toisessa ihmisessä, joka ei jaa sitä tunnetta ?
Tai miksi pitää löytää aina ne jotka ei ole vapaita tai kiinnostuneita ?

Toisaalla voi sanoa, että en ole helppo ihminen millään tavoin. Eikä
sitä edes auta se, että on ollut yksin niin pitkään ettei tiedä kykenisikö
elämään parisuhteessa. Pahalta se silti tuntuu nähdä muiden saavan niin
helposti elämästä se mitä he haluaa kun itse katselee "ikkunan" ulkopuolella
toisten onnea

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olin myös aikoinaan kovinkin kateellinen kun tuntui että kaikki kaverit "pariutuvat" kuin itsestään ja itsellä ei koskaan tullut yhdestäkään seurustelusuhteesta mitään vaikka yritinkin parhaani. Ehkä vika olikin siinä että yritin liikaa. Ja tällä hetkellä olen suoraan sanottuna niin itsekäs etten edes halua mitään parisuhdetta. Saa nähdä tuleeko tähän joku muutos mutta tällä hetkellä tosiaan viihdyn loistavasti yksin ja kammottaa ajatuskin siitä että joutuu jakamaan kaiken aikansa toisen kanssa. Yhtään ei myöskään helpota se että yhteiskunta luo "pariutumispaineita" kun sinkkuna olemista pidetään niin epänormaalina. Olkoonkin että ihan hiljattain uutisoitiin että ikäisteni sinkkkumiesten osuus väestössä kasvaa koko ajan.

Mutta tässä samassa kerroksessa asuu kaksi hieman itseäni vanhempaa naista myös yksin. Ja ei, en aio sentään kumpaakaan yrittää iskeä ;)

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

En minä sanoisi, että olen kateellinen asiassa toisille. Kaikesta huolimatta syyllistän itseäni
tilanteesta kun tuntuu ettei pysty jatkamaan elämässä eteenpäin. Siitä tunteesta huolimatta
olen melko tyytyväinen elämääni vaikka toisinaan se näyttää pimeän puolensa...joka kevät :dash:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Isäni kuoli eilen kello 15:10. Mielialat vaihtelevat surusta iloon ja takaisin. Isäni oli iästään huolimatta kova Nightwish -fani :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä takana. Haudalla kävin veljen kanssa viemässä kukkia. Suru on kuitenkin helpottanut, vaikkä ikävä toki on vieläkin. Olen kuitenkin sitä mieltä edelleen että äidin loppuaika oli niin kertakaikkisen luokatonta etten toivo sitä kenellekään. Ja kaikkihan täältä joskus joutuvat poistumaan. Onneksi muistot äidistä ovat pelkästään positiivisia.

Ja en voi sillekään mitään että nyt kun olin taas vaihteeksi työhaastattelussa, se kummittelee päässä koko ajan. Jos saan paikan, pelkään jo etukäteen miten pärjään (olen näin tehnyt aina ja joka kerta se on ollut turhaa). Ja sitten taas jos en saa paikkaa, on taas se tunne että vituttaa, mutta ei ole pelkästään oma vikani, kun tässä tilanteessa joka v*tun paikkaan on se 215 hakijaa.

Ja pelkään koko ajan että alkoholisoidun enemmän tai vähemmän. Viikonloppu meni melkoisen kosteana ja oikein arvasitte: Pitihän sitä tänäänkin sitten juoda ne mitä ei eilen jaksanut.
(olen kyllä ihan ok kunnossa kun tätä kirjoitan)

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä sitä jotain on ollut pollassa järjetäytymättä. Psykologi suositteli lääkärikäyntiä, ja toivottavasti kohta selviää, mikä on tilanne. Tällä hetkellä en tunne juurikaan mitään mistään. Sinällään hyvä etttei itketä koko ajan, ei sitä jaksa. 
Kun ei niitä sosiaalisia suhteita ole syntynyt niin musiikki on vieläkin se juttu, minkä avulla tunteita voin käsitellä. Onneksi on vanhempiin hyvät suhteet niin ei ihan yksin joudu olemaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en ilman musiikkia jaksaisi päivääkään. Ja kyllä se itseäkin edelleen sapettaa kun ei mistään tunnu tulevan mitään. Isona bonuksena on kuitenkin tämä "uusi" kämppä jonne siis muutin 2015.  Täältä en lähde kuin jalat edellä.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nimesin sen toisaalla Lilyksi, kun lörpötän asioista muualla ingelskaksi. Sen möykyn mikä mikä minussa nyt kasvaa. Se on oliivinkokoinen ja sijainti kello kahdessatoista oikealla. Onneksi ei vasemmalla. Jos se leikattaisiin ja se olisi vasemmalla niin lääkäri pian poistaisikin vahingossa sydämen. Kaikki hulluja juttujahan tapahtuu.

Yhtään ei vielä tiedetä mikä Lily on laatuaan, ylihuomenna tutkimuksiin. Olen jo itsekseni ja ingelskaksi yökyöpelöinyt asiaa viikon, ja minun luonne ei voi sietää "rupattelua" asiasta ystävien kanssa. Niille ei passaa puhua mitään, jotka oikeesti tuntee. Kyllähän on mielessä käynyt että tähänhän voi kuolla. Mutta voihan sitä pudota omenapuustakin ja taittaa niskansa. Tai ajaa kolarin. - Aloin kuitenkin jo järjestelemään asioita hyvissä ajoin. Siivoilin blogeista pois kaikkein pösilöimpiä raapustuksia ja nyt mietin pitäisikö enemmänkin alkaa siivoamaan jälkiään.

No sitten käy tietysti niin etten kuolekkaan. Voihan olla että tulenkin olemaan pitkäikäinen iita ja Lily onkin vain jokin hetkellinen säikähdyksen kauhistus.

Edit1:

...lensin Kyöpelinvuorelle tutkittavaksi, jouduin heti isoon pataan kuunsäteiden viipaloitavaksi ja sieltä jollekin alttarin tapaiselle kivelle makoilemaan ja itse universumipölyn päämies tuli minua tutkimaan. Lily osoittautui vaarattomaksi, tosin niitä onkin kaksi. Lensin länsituulen mukana karkkikaupan kautta kotiin.

Sanoin Lilylle että jatkossa on siitä itsestään kiinni, onko sillä tulevaisuutta. "Paras siis käyttäytyä." motkotin. Rintakehässä vihlaisi, se kai säikähti. Ei mitään hätää enään...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia sinulle Siriumish. Melkein hävettää kirjoittaa omaa postausta tuon tekstin luettuani mutta teen sen silti:

Kuten ehkä muistatte, olen nyt työkokeilussa josta ei siis saa palkkaa, ainoastaan 9 euroa per päivä ns. ylläpitokorvausta. Nyt minulle sanottiin että työkokeilua voidaan jatkaa mutta palkkaus ei onnistu (olisihan se ihme jos ei ilmainen työ kelpaisi). Nyt siis pelkään oikeasti että käy joko niin että teen toiset 3 kk eli yhteensä PUOLI VUOTTA työtä ilman palkkaa, tai sitten jos kieltäydyn, sanoo Työvoimatoimisto että "ai ei raha kelpaa, no pannaan tuet poikki" ja sitten se tilanne vasta kiva olisikin, kun ei noilla äidin perintörahoillakaan viitsisi ihan kolmea kuukautta elää. Ilmoittelen myöhemmin mikä on tilanne. Entistä oudommaksi asian tekee se että vaikken saa palkkaa, olen viihtynyt hyvin ja päiviin on tullut sisältöä, ja masennus on hävinnyt töiden ansiosta. Mutta että vittu puoli vuotta ilmaiseksi, se vaan nyt tökkii ihan ajatuksenakin. Toisaalta on käynyt sekin mielesssä että teen sen toisenkin pätkän ja sen jälkeen kenenkään ei tarvitse tulla tarjoamaan minulle yhtään mitään mitä en itse koe mielekkääksi.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia Siriumish!

Olen menettänyt jo uskoni siihen, että saisin kaupungilta asunnon vielä tämän vuoden puolella. Jonossa on tuhansia ihmisiä, mutta samaa tarinaa minulle tarjottiin jo maaliskuussa 2009, jolloin jäin asunnottomaksi. Yli kahdeksan ja puoli vuotta asunnottomana ja vailla mitään toivoa saada tilanteeseen helpotusta. Kyllä se mielen matalaksi vetää.

Noh, näinä kuluneina vuosina olen joutunut sitten improvisoimaan yöpymissijojen suhteen eli tutuiksi ovat tulleet asuntolat, hylätyt rakennukset, autot, rappukäytävät, luonto, pyykkituvat ja ynnä muut tilat, jotka eivät todellakaan sovellu yöpymiseen. Äidin tykönä olen joutunut salassa yöpymään muutaman yön, kunnes on taas pitänyt palata kadulle koisimaan. Talvet ovat pahimpia, mutta ei se kevät tai syksykään mitään juhlaa ole.

Rahaa en työstäni saa senttiäkään eikä työsuhteen päättäminenkään ole mikään läpihuutojuttu, sossu ja kela eivät suostu jeesaamaan enkä ilkeä pyytää yhdeltäkään sukulaiselta apua, joten hammasta purren ja jollain ihmeellä ollaan selvitty. Leipäjono on hieno keksintö ja ilman sitä olisin varmaankin kuollut jo aika päiviä sitten nälkään. Ensimmäiset kerrat siellä seisoskellessa hävetti hirvittävästi, mutta nykyään en edes pahemmin ajattele asiaa.

Asunnottomuuteni ja luottotietojeni menettämisen vuoksi en ole pahemmin edes halunnut olla tekemisissä sukulaisten tai ylipäänsä kenenkään kanssa. Viinapulloon olisi helppo tarttua ja turruttaa tämä ankara vitutus sillä, mutta kun viina ei sovellu meikäläiselle sitten yhtään, niin olen joutunut olemaan lähes raivoraittiina koko ajan. Huumeisiin suhtaudun huomattavan kielteisesti, koska olen päässyt valitettavasti seuramaan läheltä, mitä ne voivat pahimmillaan ihmiselle tehdä.

Olisin mieluummin työtön kuin töissä tällaisessa duunissa. Tokkopa näin veemäistä työtä edes työkkäri olisi minulle siinä vaiheessa tarjoamasssa. Siinä vaiheessa, kun duuni alkaa aiheuttamaan itsetuhoisten ajatusten kasautumista, pitäisi voida sanoa, että kiitti, mulle riitti. Mutta valitettavasti näin onnellisesti minulle ei ole käynyt.

On minulle tarjottu myös asuinpaikkoja muualta Suomesta, mutta kaikissa vaihtoehdoissa lähdetään oletuksesta, että on säännölliset tulot. Omat tuloni ovat kaikkea muuta kuin säännölliset. Itse asiassa vuosien 2004  ja 2017 välisenä aikana kokonaistuloni ovat jääneet alle 30 tonnin. Viimeiset vuodet olen kituuttanut noin 700 euron vuosituloilla, joten aika epätodennäköistä saada asuntoa noilla tuloilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä nyt on tämmöinen lievä, parin viikon ajanjaksoon vaikuttava "masis".
Nimittäin vietän ensimmäistä kertaa syntymäpäivääni ihan yksin. Pari on onnitellut, se on ihan mukavaa. Mutta että ei ketään/mitään muuta syntymäpäivän viettoon osallistuvaa/liittyvää...? Kuitenkin merkittävä paalu tulee ylitettyä. Noh, käyn ostamassa itselle vaikka ilmapallon.

Share this post


Link to post
Share on other sites
1 hour ago, Jäävuori(salaatti) said:

Tämä nyt on tämmöinen lievä, parin viikon ajanjaksoon vaikuttava "masis".
Nimittäin vietän ensimmäistä kertaa syntymäpäivääni ihan yksin. Pari on onnitellut, se on ihan mukavaa. Mutta että ei ketään/mitään muuta syntymäpäivän viettoon osallistuvaa/liittyvää...? Kuitenkin merkittävä paalu tulee ylitettyä. Noh, käyn ostamassa itselle vaikka ilmapallon.

Itsellä kun sattuu olemaan uuden vuoden aattona, kyllä, Kai Hahdon kanssa samana päivänä synttärit, niin toki niiden vietto yksin tuntuu vähän oudolta. Niin olen kuitenkin tehnyt jo useita kertoja. Jos on ollut sattumalta esim. Nosturissa tai Virgin Oilissa joku hyvä keikka, olen yleensä varannut sinne liput tyyliin kaksi kuukautta etuajassa ettei varmasti mene ohi. Mutta jos mitään keikkaa ei ole ollut, olen ihan oikeasti ajatellut että "istunhan minä muutenkin noin 40 lauantaita vuodesta ihan yksin, miten tämä olisi poikkeus" ja yrittänyt viihtyä parhaani mukaan. Ja yleensä olen toki viihtynytkin ihan yhtä hyvin kuin muutenkin. Pari kertaa on vaan käynyt niin että omaa tyhmyyttäni olen aloitellut sen verran aikaisin ja reippaasti että jo puolen yön aikaan olen ollut vähän turhan pirtelössä. Mutta kotonahan se on sallittua, ei tule kukaan kertomaan että olen juonut liikaa tai että mulle ei enää tarjoila.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Parin päivän sisään olisi aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tarkoituksena on päästä jossain vaiheessa terapiaan asti käsittelemään niitä mitä lie solmuja, joita oman mielen perukoilla lojuu.

Onkohan tämä nyt sitten neljäs vai kenties viides kerta, kun yritän korjata itseäni? Edelliset yritykset ovat kaatuneet voimavarojen puutteeseen. En vain yksinkertaisesti ole pystynyt kohtaamaan sitä, mikä minussa on rikki. Jotenkin niiden kaikkien itsevihaa, katkeruutta ja kuolemantoivoa tulvivien ajatusten kanssa on vain oppinut olemaan jotenkin viimeiset kymmenen vuotta, enkä edes välttämättä itse tajua, miten syviä ongelmia ne oikeastaan aiheuttavat. Ymmärrän, että syvään juurtuneet ajatusmallit ja epäterveellisen emotionaaliset reaktiot haittaavat nykyistä parisuhdettanikin, mutta tuntuu, että en osaa tehdä niille mitään.

Pari vuotta takaperin diagnoosi oli keskivaikea masennus. Siis sen luokan masis, että ei halua kuolla, muttei jaksaisi oikein elääkään. On ollut vaiheita, jolloin on käyty vaikean masennuksen puolella, mutta muuten tilanne ei ole juuri muuttunut. Tämä saatanan tauti on riistänyt minulta tilaisuuksia näyttää sitä vähäistä osaamista, mitä minulla on, kokeilla uusia juttuja ja tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Kaiken lisäksi olen alkanut pelätä, että masennuksen kaveriksi on tullut jonkinasteinen paniikki- tai ahdistuneisuushäiriö, tosin en ole läheskään tarpeeksi varma, että voisin alkaa itseäni diagnosoida. Olen totaalisen kyllästynyt olemaan säälittävä paska, mutta toisaalta helvetin peloissani, että mitä puolia itsestäni joudun kohtaamaan.

Tiedän, ettei tässä sepostuksessa luultavasti ollut järjen hiventäkään, mutta täytyi saada purkaa tätä ajatusvirtaa jonnekin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oli siinä ainakin se että missään nimessä sinä et ole säälittävä paska. Jos on halua korjata oma huono tilanteensa, ei tuota termiä voi käyttää. Termi on kohdallaan silloin jos ns. alistuu kohtaloonsa eikä yritäkään muuttaa mitään, kuten eräs entinen ystäväni, jonka kanssa en ole ollut vuosikausiin missään väleissä. Häntä yritin parhaani mukaan auttaa mutta hän kiitti ilmoittamalla toisen yhteisen ystävämme kautta ettei minun pärstäni häntä kiinnosta. Haiskoon sitten paskassaan sanon minä.

Itselläkin taas on todella "hassu" olo. Työt sujuvat mainiosti, viihdyn loistavasti, liksaa tulee riittävästi ja on sanottu että jatko on hyvin mahdolilnen vuoden vaihteen jälkeen. Sisäinen pessimistini vaan sanoo että vitut sieltä mitään jatkoa kuitenkaan tulee. "Elä hetkessä", tiedän. Niin yritän koko ajan tehdäkin mutta silti ahdistaa jo nyt se jos saan syntymäpäivälahjaksi sen että kuulen taas kerran olevani työtön, syystä johon itse en voi mitenkään vaikuttaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Elämäntilanteita

Tytär: (ajaa autoa ja räpättää) ...siitä olis heti pitänyt sanoa, jos huomaa että toinen jalka turpoaa. Ne sanoi päivystyksessä että se voi olla merkki jostain tulpasta!

Äiti: (väsyneenä) Niin niin...

Tytär: Sitte voit rentoutua kun lääkäri kattoo ettei se oo mitään semmosta.

Äiti: No mutta kun... minä oon valehellu.

Tytär: Miten nii valehellu? Määkin nään silmilläni sun nilkka ja polvi on kuin puupökkelöö!

Äiti: (hiljaa) Ei se ole mikään tulppa.

Tytär: Et sää voi sitä tietää!

Äiti: Voinpas. Minä ite satutin sen.

Tytär: Millon sää oot sen muka satuttannu?

Äiti: No kun yritin mennä yhtenä yönä järveen ja jääjä sinne.

Tytär: ...millon sää semmosta teit? Mää oon käyny joka päivä sun luona, luulin SE (pahin olo) oli jo ohi...

Äiti: (hajamielisenä) ..muttei se ole nii helppoo kuin luulis. Jalkakin vääntyi kun ne kivet oli nii liukkaita. Ei ne lääkärit mitää ymmärrä... ei mitää... ne tuijottaa vaan niitä tietokoneitaan.

Tytär: ...äiti, kai sää ymmärrät meijän reissu sairaalaan on nyt toisenlainen... tästä pitää puhua lääkärille, vaikka susta tuntuu ettei ne mitään ymmärrä. Mua pelottaa, kun en osaa auttaa.

Äiti: ...niin... sää aina yrität niin kovasti...

****

Tytär: Ootko saanut nukuttua täällä..?

Äiti: (hiljaa) Huonosti. Tämä paikka on helvetti.

Tytär: Haluatko sää takas sinne kotiin... sua ahdistaa sielläkin.

Äiti: Haluaisin pois.

***

 

S

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
Sign in to follow this