Sign in to follow this  
Followers 0
Tyven

Se Loputon Vaellus

6 posts in this topic

Se Loputon Vaellus

 

Ken vei meidät tuonen maille?

Se ken maansa möi ja sukunsa surmasi

Heitti meidät pahoille pedoille

Se ken veljensä verta kullasta vuodatti

 

Koskaanko saa hän maksaa teoistaan?

Koskaanko käärmekieli tuntea ahneuttaan?

Hän ken maansa möi ja sukunsa surmasi

Veljensä verta kullasta vuodatti

 

Nyt pakenee hän vihaa jumalten

Ikuinen matka alla polttavan taivaan

Ainiaan ovat tapetun veljet perässään

Kosto sulommalta maistuu kuin koskaan

 

Ja kun kerran on maistanut maljaa myrkyllistä

Sitä joka sukunsa verestä uutettu on

Ikuisesti pelkuri tuo on kävelevä

Petturin taival; surullinen vaan lohduton

 

Aina luopio tulee taivaltamaan

Hyytää Aurinko ja polttaa pakkanen

Kuuko kullasta kaunistuu? Tähdissäkö enemmän lumoa?

Ei ruoho muutu vihreämmäksi hopeasta, kullasta

 

Ja joka puun takana ne ovat, piileskelevät

Nuo silmät, pahat, kaiken näkevät

Katse joka häntä ainiaan seuraa

Mikset voisi jo etsiä hautapaikkaa?

 

Ikinäkö saa hän rauhaa?

Ainako kunnialleen kaivaa hautaa?

Vaiko vielä joskus ylös nousee?

Vaan ainaankoo luopio yössä kulkee?

 

Kuin vaaniva peto hänet löytää jo pelko

Ei koskaan saa rauhaa teoiltansa

Ja aina tulee etsimään keinoa paeta

Vaan sitä ei löydy; kostonhimoinen kansa

 

Kun jäljessään on.

Kuolon kierre loputon.

 

Kaikista parhain on kosto, kun sen rakkaiman puolesta toteuttaa

Se kun miekan huotrastaan ottaa; jousen nuolelle asettaa

Ja kaiken vihansa siihen nuoleen vuodattaa

Petturille terällä kertoo suruaan

 

Mutta ei syvin sydämessä saa tyydytystä taposta

Ei ole enää sisin ihmisen kuin sydän suden

Vaan jatkuu surman saatto läpi vuosien

Kunnes ei enää yhtään ihmistä vaella päällä maan.

 

Tyvenet vedet, hiljainen maa ja uinuva taivas on vaan.

 

Kommentoikaa, mutta älkää ihan lytätkö :D Olen varmaan lukenut liikaa Tolkienia ja liian vähän Tuomaksen tekstejä, runoni kun ovat yleensä enemmän tällaisia kertovia tekstejä. Ja lopulta kaikki tuntuu päättyvän siihen miten jäljellä maan päällä on vain luonto.

0

Share this post


Link to post
Share on other sites

Huh, onpa synkkä. Eikä se välttämättä paha asia ole :)

 

(Ihan pakko kysyä muuten: onko tuo sinun kuvajainen Peikko- ja/tai tonttukirjasta ja hahmo nimeltään Räkäkurlu?

Jos muistan jostain muistin kätköistä yhtään oikein.)

 

Runossasi on kauniita hetkellisiä kuvia ja hienoja sanavalintoja.

0

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kommentista :)

 

Joo, avani on tonttukirjasta, mutta se on ihan tavallinen peikko, räkäkurlu on se about 7sorminen jättiläinen. Kirja oli mulle todella tärkeä lapsuudessa, ja kun tollanen kuva nyt löytyi... :D

0

Share this post


Link to post
Share on other sites

Räkäkurlu oli sitten kai juuri se suuri kammotus, joka piteli tonttua kädessä ja oli laittamaisillaan sitä siihen hiomakiven pinnalle. Hiukan karmaiseva kuva... en ole nähnyt sitä 150 vuoteen ja muistan edelleen, jos muistan oikein sitäkään. No.

 

Runoaiheeseen: jos on jotain positiivisempaa, niin laita lisää. Tai mitä vain.. on aika hiljaista ollut.

0

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, just se se on. Taidanpa kaivaa kirjan jostain...

 

On mulla runoja, paljonkin, ja suurin osa niistä on valoisampia. Tuossa edellisessä yritin siis kuvata sitä tunnetta, jos on pettänyt jonkun läheisensä, ja sitten yrittää paeta tekoaan. Se pako tietysti jatkuu aina, unissakin, joten et pääse koskaan karkuun. Sitten tossa on myös sitä kostonsuloa ja -himoa. "Silmä silmästä ja koko maailma on sokea" kuvaa aika hyvin tuota loppua.

 

Ja ai niin, tyven tarkoittaa peilityyntä, runossa ei siis sanota minun Tyvenen vedet vaan siis tyynet vedet. Jos tajusitte :D

0

Share this post


Link to post
Share on other sites

Runoilijan Tarina

 

Yks' runoilija vain vanha kotonaan istui

Kanssa maljan mit' täyttyi viini

Eloaan harmaaparta muisteli

Muistoist' synkin tuo mieleensä hiipi

 

Vain pienoinen ol' soittaja tuo

Ratsumies kun saapui kotiinsa

Luki kirjeen kuninkaan hovista

Ol' isänsä halunnut sotiinsa

 

Ei ymmärtänyt poika niin nuor'

Isäänsä viimeist' kertaa näkevän

Mieli tuohon suuntaan muuttui vast'

Kun näki vihollisen hyökkäävän; niin väkevän

 

Kylästään pakeni hahmoja kaks'

Pieni poika sekä äitinsä

Jo nuoli tavoitti äitinsä; kaatui rakkain viereensä

 

Ei unohda varmaankaan koskaan

Kuinka vanhempansa kuolivat

Vaik' rakkaat manan maille siirtyy

Emme koskaan heit' unhoita

 

Ei lähtenyt poika tuo kostamaan

Hänet toiseen sukuun otettiin

Taisteli suruaan vastaan huilullaan

Ja sanan säilällä

 

Vaan herää ukko jo mietteistään

Lauluun satakielen

Miettii "Elämä jatkukoon"

Nostaa huilun huulilleen

 

Routa

 

Jos talvella kulkusi tänne käy,

Ei Aurinkoo, puuta missään näy

Kylmä ja jää on kovettanut maan

Ja Kuu, tähdet maalaa taivaan

 

Tämän pohjoisen maan

Polkuja tallaan kai ainiaan

Halki ikimetsien

Kuljen jäljissä karhujen

 

Nuo valkeat kentät ne kirkkautta loistaa

Miten ihminen muka maan tän' vois omistaa?

Villiksi syntyi; jo villinä on pysyvä

Ain' voima ikuinen tääl' on elävä

 

Alla auringon tän' pohjoisen maan

Vaellan kauan; kuin ikuinen

Ja kun maailma joskus tuhonsa kohtaa

Suden uneen vaipua saa

 

Ja luopion vereen nukahtaa

Mustaan, katkeraan.

 

Kai kerran se aika jälleen saa

Jolloin miehen mahti hajoaa

Karhun kynsi taas mahdin saa

Ja paikastansa kynnellänsä muistuttaa

 

Ja luopion vereen nukahtaa

Mustaan, katkeraan.

Kostonsa saaneena

Maailman herrana.

 

Hihii, ovat nämäkin olleet valmiina vaikka kuinka kauan mutta kun olen tämmönen pilkunnuss... anteeksi, viilaaja, niin hiominen vie aikansa.

0

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0